Viljami 3 kk

Ja jälleen on kuukausi vierähtänyt: Viljami Leo Juhani on nyt jo kolme kuukautta vanha pieni pallero. Tai no pieni ja pieni, syntymäpaino oli 3590 grammaa, mutta tänään neuvolassa poju painoi jo 5370 grammaa. Pari kiloa kolmessa kuukaudessa ei ehkä kuulosta valtavalta painonnousulta, mutta prosentuaalisestihan tämä tarkoittaa, että kotonamme köllöttelee jo huomattavasti kookkaampi pojankolikka kuin alussa. Me vanhemmat emme tietysti tätä pituuskasvua kovin helposti huomaa, mutta kyllä sitä välillä tulee mietittyä, kuinka vauvan vauvuus vähitellen vähenee. If that makes any sense. Pituutta puolestaan oli syntymään nähden tullut jo 10,5 senttiä lisää, eli 61,5-senttinen pieni mies on tällä hetkellä kyseessä.

Viime kuuhun verrattuna poikaan on jälleen tullut kivasti muutoksia. Interaktiivisuus sen kuin lisääntyy, ja siinä missä edelliskuussa vähän äännähdeltiin, nyt Viljami osaa sille päälle sattuessaan jutella pidempäänkin. Käytännössä jos poika joutuu liian kauan tuijottelemaan televisiota katsovia vanhempiaan sitteristä, niin kohta alkaa kuulua tyytymätöntä muminaa. Kun poikaa sitten tämän seurauksena puhuttelee ja katsoo silmiin, niin lievä ruttu muuttuu usein viekkaaksi hymyksi. Pikkuinen tietää jo, mistä naruista vetää. Paljon ei poika jaksakaan enää vain katsella vierestä, vaan viettää mielellään aikaa sylin hellässä huomassa. Nykyään jos poju sitten on oikein hyvällä päällä, vaippa on puhdas, uni ei paina ja olokin on kylläinen, niin välillä energiaa riittää myös tyytyväisiin ja kiittäviin kujerteluihin. Tällainen myönteinen mekastelu on oiva kiitos hoivaajalle ja eräänlainen elämän tarkoitus itsessään.

Aivan viime aikoina Viljami on pari kertaa onnistunut kääntymään vatsalleen. Tämä on kuitenkin vielä työn ja tuskan takana ja edeltää runsaasti ähinää ja puhinaa. Myös katseen suuntaamisen kanssa olen ollut huomaavinani eroavaisuutta aikaisempaan, sillä voisin vaikka lyödä vetoa (en vanno, mutta veikkaan), että eilen Viljami tuijotteli selinmakuulta jalkojaan. Vähitellen hän alkaa ymmärtää oman monimuotoisuutensa ja sen, että ihminen on muutakin kuin vain kasvonsa. Eilen otettiin myös Lindan kanssa videolle, kun poika laittoi toistuvasti kättään suuhun. Oikeasti, onko mitään sen suloisempaa kuin vauva nauttimassa nyrkkinsä imemisestä?

Kuluneen kuun kamalin kokemus Viljamin kanssa oli, kun kävimme kaksistaan isossa S-Marketissa ostoksilla Lindan lähdettyä kaupungilta jo kohti kotia. Oli ruuhka-aika ja pipoa oli aivan järkyttävän paljon – ehkä enemmän kuin koskaan! Eiköhän Viljamille sitten tullut heti alkuun itku. Hetken aikaa tyynnyttelin pientä ja annoin tuttipullosta lopun maitotilkan. Pian itku jo taukosikin ja vieressä meitä tuijotti joku nainen. "Mun on pakko sanoa, mulla ei oo omia lapsia ja varmaan pitäisi olla jo tyyliin neljä, mutta onpas tuo sulonen... Niin rauhallinenkin!" Eipä vain ollut rauhallinen äsken, eikä sitten pian tämän jälkeenkään, vaan infernaalinen parku jatkui pian.

Minä siinä sitten hyssyttelin Viljamia ja yritin nostaa häntä syliin, mutta huuto oli oikeasti kovempi kuin koskaan, ääni särkyi ja kieli väpätti suussa lohduttomasti. Lopulta parkkeerasin kärryn vissiin kolmatta kertaa. Mietin jo hetken, pitäisikö minun sittenkin vain jättää tärkeät ostokset (korissa oli 15 tarjousruisleipää) kauppaan ja lähteä kiireellä kotiin Viljamin kanssa. Kokeilin kuitenkin vielä nostaa pojan olalleni ja rupesin joustamaan polvistani. Kuin ihmeen kaupalla huuto lakkasi. Vilkaisin pojan kasvoja, ja hänen silmäluomensa olivat jo puolisalossa. Innostuneena jatkoin keinuttelua ja lopulta laskin yllättävänkin syvään uneen vajonneen mukulan vaunuun (KUVA POSTAUKSEN ALUSSA). Joku sivullinen äiti kehaisi toimiani ja oma oloni oli helpottunut, mutta jännittynyt. Jätin suosiolla osan ostoslistasta käymättä, mutta pääsin kuin pääsinkin pojan kanssa läpi kassan ja itse asiassa aina kotiin asti ilman minkäänlaisia ongelmia. Tässäkin matkalla sain vielä paljon mukavia kommentteja ja onnitteluja pojan isyydestä – ihan mahtavaa, että ihmiset ovat niin ystävällisiä, kun on lapsen kanssa liikenteessä!

Loppuun pitää vielä kertoa, että eilen meillä oli Viljamin kanssa todella hauskaa. Kuuntelimme ja lauloimme nimittäin yhdessä suosikkini Billy Joelin kappaleita! Aluksi Viljami lähinnä hymyili hoilailulleni, mutta pian hän jo liittyikin mukaan! Tai siis liittyi ja liittyi – ei hän englanninkielisiä sanoja aivan osannut mutta oli kyllä ainakin vahvasti fiiliksessä mukana ja piti ääntä kivasti! Kun hän sitten kohta meni nukkumaan, lupasin laulaa hänen kanssaan vielä seuraavanakin päivänä, mutta äsken Viljami sitten tyytyikin lähinnä kuuntelemaan. Raukalla oli tänään raskas päivä, kun neuvolassa pistettiin kuulemma paljon rokotuksia.

Tällaista siis tällä kertaa! Nyt suunnittelemmekin sitten ensimmäistä yhteistä ulkomaanmatkaamme. Olisi mukava lähteä perheen kanssa jonnekin rentoon, turvalliseen, rauhaisaan ja lämpimään paikkaan. Tekisi taatusti hyvää meille kaikille.

Vauvavideo Viljamista

Kyhäsinpäs nyt tällaisen aikani kuluksi. Eikö ole aika herttainen?

Ylpeät ja nöyrät

Jonkin aikaa sitten luin tai kuuntelin taas Eckhart Tollen sanoja ja törmäsin kyseisen veikkosen puheisiin ylpeydestä. Ajattelinkin nyt jakaa hieman omia näkemyksiäni asiasta.

On mielenkiintoista, kuinka yhdysvaltalainen ja suomalainen kulttuuri eroavat toisistaan. Siinä missä suomalaiset paljolti peittelevät egoaan, suhtaudutaan USA:ssa esimerkiksi omiin saavutuksiin hyvin eri tavalla. Suomessa sanotaan, että se jolla onni on, se onnen kätkeköön. Ylipäätään meillä päin ajatuksena on, että nöyryys ja vaatimattomuus ovat hyveitä. Vissiinkin Yhdysvalloista on kuitenkin amerikkalaistumisen myötä hiipimässä maahamme malli, jossa omia saavutuksia jaetaan ja käytännössä kehutaan toisille.

Ehkä selkein – joskin samalla salakavalin – tapa kehua itseään on kertoa, kuinka on ylpeä jostakin aikaansaannoksestaan.

– Olen kyllä ylpeä itsestäni, kun jaksoin juosta maratonin!
– Olen niin ylpeä sinusta!
– Olen kaksivuotiaan lapsen ylpeä äiti!
– Olen suomalainen ja ylpeä siitä!

Omaan korvaani tällaiset – usein hieman epähuomiossakin sanotut – jutut nykyään särähtävät. Mitä ylpeys oikeastaan edes on? Jos "minä olen ylpeä itsestäni", niin kuka siis on ylpeä ja kenestä se joku on ylpeä? Kyseessä on kaiken pahan alku ja juuri, ego, ihmismielen sopukka, joka tahtoo aina olla parempi kuin muut ja enemmän kuin mitä itse on. Ego on se osa meitä, joka näkee hyvän aina tulevassa tai menneessä, ei koskaan tässä hetkessä. Ego on kyltymätön, ja sillä on aina verukkeita tehdä elämästämme vaikeampaa ja kielteisempää kuin nykyhetki oikeasti on. Ego on se syy, miksi voit istua rauhallisesti sohvalla kuin minä tahansa muunakin iltana, mutta silti et voi hyvin, koska murehdit tulevaa tai mennyttä, joihin kumpaankaan et voi vaikuttaa. Ego on syy siihen, miksi omaksut jatkuvasti rooleja, joiden mukaan elää ja kuolla sen sijaan, että voisit vain olla oma itsesi. Koetko olevasi huono opiskelija? Älä pyri olemaan opiskelija tai hyvä opiskelija, pyri vain olemaan oma itsesi. Kun olet oma itsesi, arkesi on omanlaistasi. Kun menet kauppaan, esitätkö kassalla asiakasta vai oletko se sama ihminen kuin kavereillesikin? Oletko roolissa vai kohtaatko muut ihmiset ihmisinä? Jos vedät jatkuvasti roolia ja pyrit aina olemaan muiden silmissä enemmän kuin olet, kuuluu ylpeys todennäköisesti sanavarastoosi.

Palataanpas siis takaisin pääajatukseen. Ylpeys – mitä se on? Ylpeys on sitä, että koet olevasi parempi kuin muut. Niin, se on hyvää itsetuntoa, hyvää roolin vetämistä. Tolle hyvin toteaa, että "hyvä itsetunto" tarkoittaa itse asiassa sitä, että koet vertautuvasi muihin ihmisiin suotuisasti. Kuinka usein olet kuullut, että esimerkiksi alkoholistilla kadun kulmassa on hyvä itsetunto? Entä kuinka usein hyvästä itsetunnostaan puhuu henkilö, jolla on pinnallisesti asiat paremmin kuin muilla? Loppujen lopuksi itsetunto on kuitenkin vain egon asia, eikä sillä ole juuri tekemistä onnellisuuden kanssa. Jos egomme on vahva, ilahdumme salaisella tasolla muiden epäonnesta ja kärsimme siitä, kun muilla menee paremmin kuin meillä – tai siis näin tekee egomme, emme me pohjimmiltamme. Käytännössä nämä asiat siis vaikuttavat itsetuntoomme. Mikään määrä hyvää itsetuntoa ei kuitenkaan tee meitä onnelliseksi. Hyvän olon täytyy tulla syvältä sisältä, ei egosta, sillä sitä ei voi tyydyttää kuin hetkeksi kerrallaan.

Katsotaanpas sitten hieman noita aiemmin mainitsemiani ylpeysjulistuksia:

– Olen kyllä ylpeä itsestäni, kun jaksoin juosta maratonin!

Tässä siis henkilö kertoo olevansa ylpeä jaksettuaan juosta maratonin. Jos esimerkin henkilö kertoo tämän jollekin sellaiselle, joka ei ole juossut maratonia, niin mitä tämä toinen ajattelee asiasta? Entä mitä ajattelee ylipäätään ihminen, joka tahtoo kertoa toiselle maratonia juoksemattomalle ylpeydestään? Kyseessä on tilanne, jossa ihmiset vertailevat toisiaan ikään kuin toinen olisi toista parempi, vaikka jokainen ihminen on yhtä arvokas.

– Olen niin ylpeä sinusta!

Tämä on asia, jota vanhemmat usein sanovat lapsilleen. Minusta tämä on väärin, sillä ylpeys on asia, jota joko on tai jota ei ole. Minua on aina ärsyttänyt, kun American Idolissa finalistien vanhemmat kertovat, kuinka "proud" he ovatkaan lapsestaan. Entä jos tämä lapsi olisikin pudonnut kisasta jo alkukarsinnoissa? Vanhempien tehtävä ei ole investoitua lapsensa asioihin niin, että heillä olisi varaa olla ylpeä tästä ja tämän saavutuksista. Vanhempien kuuluu rakastaa lastaan kävi miten kävi. Ylpeys lapsesta tarkoittaa vähintäänkin epäsuorasti, että vanhempi käsittelee lastaan omistamaan asiana ja ottaa täten osan niin sanotusta kunniasta itselleen. Vanhempi on vanhemman roolissa, ei aito itsensä. Parempi olisi siis sanoa rakastavansa lastaan. Kun Viljami tekee jotain hyvää, en tahdo valita helppoa tietä ja kertoa ylpeydestäni, vaan tahdon sanoa hänelle jotain kaunista, kannustavaa ja rakastavaa. Oikea rakkaus ei ole ehdollista, sillä se ottaa huomioon ihmisyyden syvimmän tason, eikä toimi ainoastaan egon korkeudelle.

– Olen kaksivuotiaan lapsen ylpeä äiti!

Miksi ylpeä? Miksei iloinen? Tekeekö se, että sinulla on lapsi sinusta jotenkin paremman ihmisen? Onko tuon asian esille tuominen ja sanominen sinusta paras tapa osoittaa rakkauttasi lastasi kohtaan? Välillä minultakin on kysytty, miltä tuntuu olla isä. Ei se tunnu miltään, en minä ole isä, vaan minä olen vain minä. Enkä myöskään halua koskaan ruveta isäksi, vaan haluan oppia tuntemaan lapseni minuna. Totta kai minun täytyy kuitenkin kantaa isällisiä vastuita ja pitää hänestä huolta, mutta nämäkin asiat pyrin tekemään omana itsenäni, en roolin kautta. Roolit vain rajoittavat meitä ja vievät meistä aitouden.

– Olen suomalainen ja ylpeä siitä!

Tässä puolestaan on esimerkki nationalismista ja minun mielestäni suoraan sanottuna ksenofobiasta eli muukalaisvihasta. Miksi olet ylpeä suomalaisuudestasi? Sinä synnyit tänne ja täällä on hyvä olla, mutta miksi olet asiasta ylpeä niin kuin olisit itse tehnyt asian eteen jotakin? Suomeen syntymistä kutsutaan syystä nimenomaan lottovoitoksi, ei erinomaiseksi valtiolliseksi vainuksi. Itsekin pidän kyllä vallan paljon Suomesta ja olen iloinen, että olen syntynyt tänne, mutta en minä asiasta mitenkään ylpeä ole.

Loppuun sanottakoon, että nöyryys on hyve, joka nykypäivänä jää helposti egoistisen yhteiskunnan jalkoihin. Nykyään pitää osata markkinoida itseään, esittää itsensä hienossa valossa ja kerätä saavutuksia ja lihottaa CV:tä. Ihan vasta meidän piti uraenglannin kurssilla kertoa viisi suurinta saavustamme elämässä. Parini esitteli itsensä aluksi nöyrästi todeten, että ei koe oikeastaan saavuttaneensa mitään ihmeellistä lyhyen elämänsä aikana. Minusta tämä on erittäin hyvä lähtökohta ja osoittaa suurta viisautta. Sitähän sanotaan, että me suomalaiset olemme huonoja kehumaan itseämme, mutta minusta tämä ei ole ollenkaan huono asia. Ei siis sillä, että tästä ominaisuudesta pitäisi ylpeä olla, mutta ei sitä kyllä tarvitse hävetäkään.

Viljami 2 kk

No niin, tänään on sitten pojulla takanaan kaksi kuukautta elämää kohdun ulkopuolella. Olisi siis taas aika pistää muistiin kokemuksia kuluneen kuukauden varrelta. Ja kuten Jani Stolt viime kerralla kommentissaan toivoi, kokoan jonain päivänä nämä tekstit johonkin yhteen paikkaan selattavaksi. Koenkin, että koska minulla ei ennen omaa jälkikasvua ollut oikeastaan mitään kokemusta vauvoista, tarjoavat tekstini jokseenkin avaavan kattauksen siihen, millaista isäksi tai ehkä äidiksikin tulo pohjimmiltaan on. Toisaalta taas jokainen tietysti kasvaa näihin juttuihin lopulta itse ja ihan omalla tavallaan. Yksi kauaskantoisempi haaveeni on sitten jonain päivänä näyttää Viljamillekin nämä kirjoitukset..

Mitä viimeisen kuukauden aikana sitten on tapahtunut? Noh, ensinnäkin poika tosiaan kastettiin ja hänelle annettiin ikioma nimi. Pitkän pohdinnan päätteeksi päädyimme nimeen Viljami Leo Juhani, joka mielestäni rimmaa kivasti ja kuulostaa sopivasti modernilta olematta kuitenkaan varsinainen trendinimi. Ristiäisissä jotkut pohtivat jo pienokaiselle lempinimiä, mutta minun ja Lindan kanta on toistaiseksi yhtenäinen – me kutsumme Viljamia Viljamiksi, emmekä miksikään Viltskuksi tai Viliksi. Toisaalta toki rakkaan lapsen nimestä voi jokunen vitsikäs väännöskin olla olemassa, mutta ne ovat sitten samassa käyttötarkoituksessa kuin tälläkin hetkellä käyttämämme "poika" ja "poju", joilla välillä viittaamme Viljamiin. Välillä tykkään kutsua häntä myös "pieneksi mieheksi", mikä on minusta paljon hauskempaa kuin kutsua häntä päinvastaisesti "isoksi pojaksi".

Viljamikin on viime kuukauteen verrattuna jonkin verran muuttunut. Hän hymyilee huomattavasti entistä enemmän ja myös harjoittelee pienimuotoista juttelua. Yhdessä vaiheessa vissiin toisen kuun alussa totesin, että aina kun Viljami ääntelee, on hänellä jokin hätänä. Nyt tilanne on kuitenkin toisenlainen, sillä poika päästelee myös ilahtuneita äännähdyksiä ja inahduksia. Tykkään itse todella paljon siitä, että koko ajan mennään muutenkin interaktiivisempaan suuntaan. Nykyään pidemmän aikaa kestäneen keinuttamisen tai muun kontaktin päätteeksi saattaa hyvinkin nähdä kiittävän kujeilevan hymyn. Usein tykkäänkin aloittaa päiväni puhumalla pehmoisia pojalle, jolloin hänen seuraava hymynsä auttaa heräämään ja tuo minullekin tarvittavaa iloista mieltä aamuun.

Viljamiin on ylipäätään alkanut tottua paremmin kuin ihan alussa. Jos äitillä on tapaamisia tai menoja, on minun jatkuvasti helpompi todeta pärjääväni pojan kanssa kaksin. Jos puolestaan lähdemme yhdessä ulos talosta, ei Viljamin mukaantulemista tarvitse sen enempää miettiä, vaan poika peitellään oitis kärryyn odottamaan. Toki täytyy ensin kuitenkin huomioida esimerkiksi pojan nälkätaso, joka on parasta hoitaa hyvälle mallille ennen ulos astumista. Oli miten oli, rutiinia on alkanut muodostua vähän joka osa-alueella, mikä on ehdottoman hyvä asia. Tilannetta voisi verrata vaikkapa uuden tanssikoreografian opetteluun – liike muuttuu koko ajan sulavammaksi ja kivuliaatkin alkukankeudet karsiutuvat harjoittelun myötä.

On tässä ihan vasta tullut yksi uusikin iso haaste arkeen, nimittäin elämä. Kesäaikaan istuttiin kaiket päivät kotona ja tehtiin mitä tykättiin, mutta nyt opiskelut taas jatkuvat ja tätäkin tekstiä kirjoitan opiskelijakirjasto Aleksandriassa kahden tunnin luentotauollani. Linda viettää paraikaa äitiyslomantapaista, mutta aikoo silti suorittaa joitain opintoja syksylläkin ja kuntoilla vielä siihen päälle. Minä puolestaan joudun tahkoamaan tänä vuonna lähemmäs 60 pistettä opintoja, sillä viime vuosina annoin työnteon viedä varsin runsaastikin aikaa luennoilta. Rankahkon opiskeluaikatauluni lisäksi päätin aloittaa tänä syksynä liikuntaremontin, joten vapaa-aikaa kuluu nyt myös läheisessä liikuntahallissa kuntojumpan, salibandyn ja joogan parissa. Tähän päälle aikaa imemään voi lisätä myös muutamat kirjoitusprojektini ja sivutyöni.

Aikataulutuksellisesti tämä syksy tulee olemaan haastava. Siinä missä minulla on enemmän menoja opintojen ja harrasteiden kanssa, Linda viettää paljon päiviä poikaa hoidellen. Sitten kun minä puolestaan tulen kotiin, pitää Lindankin saada aikaa itselleen. En voi siis aina vain lösähtää sohvalle puuduttavan päivän jälkeen, vaan minun tulee ajatella asioita pidemmälle. Toisaalta taas Viljamin kanssa on minusta varsin mukavaa viettää aikaa, joten mieluusti uhraan hänelle osan illastani, kunnes Lindan on taas aika imettää tai muuten vaihtaa takaisin vauvavuoroon. Ja niin, eihän Viljamin kanssa koko ajan tarvitse intensiivisesti olla, vaan kyllä hän voi siinä isän ja äidin vieressä sitterissäkin ihmetellä maailmaa tai vaikkapa vedellä hirsiä. Käytännössä kiireinen elämäntyyli kuitenkin aiheuttaa sen, että aikaa täytyy pystyä jakamaan, eikä samana päivänä ehkä ehdi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi, vaan jotain täytyy jättää huomiselle. Tosin tällaistahan se arki usein tuppaa olemaan joka tapauksessa – oli kotona sitten suloinen pikku lapsukainen tai ei.

Millainen on viisas ihminen?

Tämän kirjoituksen otsikkona on kysymys, joka ei suoranaisesti liity aiheeseen mutta tavallaan liittyy kuitenkin. Pohdin tänään ääneen avopuolisolleni erilaisia mielen "hyveitä", ja päätin jakaa ne neljään eri kategoriaan. Käsittelen tässä kirjoituksessa niitä kategorioita ja puin löydöksiäni. Nämä löytämäni niin sanotut mielen hyveet ovat älykkyys, järki, viisaus ja lahjakkuus.

Mikä näitä neljää mielen hyvettä sitten oikein yhdistää? Hyve on tässä tapauksessa todella keinotekoinen sana, mutta en keksi oikein mitään järkevämpääkään sanaa tai sanayhdistelmää, joka ei sisältäisi jo jotain noista neljästä sanasta mutta kattaisi kuitenkin ne kaikki. Jollain tasolla jokainen noista sanoista kuitenkin kuvastaa jonkinlaista päänsisäistä suuretta, jota ainakin teoreettisesti pystyy ihmiskohtaisesti mittaamaan – tai jos ei pysty mittaamaan, niin ainakin noista kaikista puhutaan päivittäin ilman mitään erityisen selkeää erontekoa.

Älykkyys

Mielivaltaisessa jaottelussani olen todennut, että minusta älykkyys on tavallaan mielen hyveiden alin taso. Tästä huolimatta älykkyyttä pidetään maailmassa jokseenkin suuressa arvossa. Älykkyys, eli englanniksi intelligence, on käytännössä henkilön kirjaviisautta. Samaan sanaperheeseen liittäisin sellaiset sanat kuin perehtyneisyyden ja lukeneisuuden. Älykäs ihminen on henkilö, joka tietää jostain määrätystä asiasta tai asioista paljon. Jos ihminen haluaa tienata paljon rahaa, on älykkyys se, mitä yleensä tarvitaan. Sen sijaan älykäs ihminen voi kuitenkin olla elämäntaidoiltaan puutteellinen, eikä sana ota mitenkään kantaa siihen, miten tätä hyvettä omaava (svetisismi, ei kovin älykästä käyttää sellaista, eihän?) henkilö esimerkiksi kohtelee muita ihmisiä. Toisinaan kuulee ihmeteltävän muun muassa sitä, kuinka niin ja niin älykäs henkilö voi olla niin ja niin ilkeä, ärsyttävä ja empatiakyvytön. Älykkyys on lisäksi asia, joka monesti johtaa henkilön egon paisumiseen. Tämän uskon johtuvan muun muassa siitä, että älykkäinä itseään pitävät ihmiset päätyvät usein hakemaan merkityksen elämäänsä rationaalisesta ja mahdollisesti kylmästä logiikasta. Hyvä elämä kun ei kuitenkaan ole pelkkiä laskettavissa olevia kaavoja ja luokitteluja, vaan se on enemmänkin näkemistä niiden tuolle puolen. Voi älykäs ihminen toki ystävällinenkin olla, mutta tuossa nyt muutamia huomioita usein älykkyydestä puhuttaessa piiloon jäävistä seikoista.

Järki

Siinä missä älykkyys on perehtyneisyyttä ja lukeneisuutta, järki on mielestäni soveltamista. Jos älykäs ihminen on kuin tietokone, jonka sisällä on paljon dataa, on järkevä ihminen tietokone, jossa on datan lisäksi myös hyvä määrä suoritustehoa. Käytännössä siis järkevyys on eräänlaista taitoa käsitellä opittua. Toisaalta näkisin, että ihminen voi myös olla järkevä, ilman että hän on erityisen älykäs – tällöin hän ei ehkä ole niin perehtynyt asiohin mutta osaa silti antaa itsestään tarvittavan hyvän (älykkään) kuvan. Järkevä ihminen on skarppi ja terävä, ja hänestä huokuu eräänlainen tietävyys. Englanniksi järkevää ihmistä nimitetään sanalla smart, joka on myös hyvä sana kuvaamaan nimenomaan käytännönläheistä terävyyttä. Suomalaisittain puhutaan myös maalaisjärjestä, joka siis minun luokittelujeni perusteella on oikeastaan jo hieman tautologiaa (eli liiallista toistoa… enkö ollutkin älykäs, kun käytin tuollaista hienoa sanaa? toisaalta olisin voinut olla järkevä ja tajuta olla käyttämättä moista monille tuntematonta ja itsekorosteista sivistyssanaa). Maalaisjärki-sanallahan tarkoitetaan nimenomaan eräänlaista soveltamiskykyä, joka vieläpä korosteisesti erotetaan älykkyydestä. Järki on eräänlaista hiljaista tietoa, joka löytyy melkeinpä enemmän ihmisen sisältä kuin ulkopuolelta – siis hieman samalla tavalla kuin seuraavaksi esiteltävä viisauskin, vaikkakaan ei yhtä selkeästi.

Viisaus

Viisaus (englanniksi wisdom) on tietyllä tavalla mielen hyveistä se syvällisin ja mielestäni myös tärkein muoto. Yhdistän ajatuksen viisaudesta vahvasti spirituaalisuuteen. Siinä missä äly on kirjoista opittua ja järki on soveltamiskykyä, viisaus kumpuaa syvältä ihmisen sisältä ja vaatii aikaa kasvaa. Kun sanotaan "viisas mies", ei kenellekään tule mieleen parikymppinen nuori aikuinen, vaan enemmänkin vanha, elämää nähnyt henkilö. Samalla tavalla kun puhutaan "älykkäästä miehestä", ei suurin osa ajattele vanhusta tai edes välttämättä henkisesti erityisen kypsää ihmistä. Viisaus on mielen hyveistä hiljaisin, eikä sitä oikein voi mitata, sillä se on syvemmällä tasolla kuin mikään mahdollinen mitta tai ihmismieli ylipäätään. Viisaus on suureena kuin valtameri tai ääretön avaruus. Se on opittu asenne, jonka omaksunut tietää, että kaikkein tärkeämmät vastaukset löytyvät ihmisen läsnäolosta, tästä hetkestä, sisältäpäin – intuitiosta. Viisaus on mielen hyveistä tärkein, mutta silti se on helpoin löytää, jos sitä vain tajuaa etsiä itsestä. Viisas ihminen on sisäisen tasapainon tilassa ja osaa etsiä onnellisuutta myös sisältäpäin tässä ja nyt. Viisaan ihmisen ei siis tarvitse olla koko ajan enemmän, eikä hänen elämänsä tarvitse olla ulkoisen yltäkylläisyyden sävyttämää.

Lahjakkuus

Halusin ottaa jaotteluuni mukaan myös lahjakkuuden (englanniksi talent), joka pitää sisällään sellaiset hyveelliset mielen asiat, jotka ovat joillekin ihmiselle sisäsyntyisiä. Suurin osa mielen hyveellisyydestä on kaikkien ulottuvilla, mutta lahjakkuus tekee tähän eron. Esimerkkinä ottaisin sellaisen arvostetun ammatin kuin lääkäri. Lääkärit tienaavat yhteiskunnassa kovaa liksaa, eikä moni pääse lääkäriksi, mutta suurin osa meistä olisi voinut päästä lääkäriksi, jos olisimme alun perin pelanneet korttimme sen vaatimalla tavalla. Vähemmän koulutetut henkilöt saattavat usein olla harmissaan siitä, kun enemmän koulutetut kaverit tekevät kovapalkkaista hommaa, johon itsellä ei ole mahdollisuutta päästä. Pitää kuitenkin ottaa huomioon, että koska älykkyys on pääasiallisesti kaikkien ulottuvilla, eivät sitä vaativat työt ole ekslusiivisia vain harvoille ja valituille – paitsi että älykkyyden (eli kuten aiemmin todettua, kirjaviisauden) keräämistäkään ei voi aloittaa liian myöhään, mikäli mielii tämän elämän aikana ruveta lääkäriksi. Toisaalta lääkärin ammattiin vaaditaan myös matemaattista osaamista, josta osa luullakseni on sisäsyntyistä lahjakkuutta, mutta jota uskon voivan kompensoida rankalla työllä, harjoittelulla ja pänttäämisellä (eli älykkyyden hankkimisella, eli vielä yksinkertaisemmin perehtymällä asioihin).

---

Kertokaapas mielipiteitänne aatoksistani! Menikö ihan metsään?

Lapsukainen 1 kk

Näinhän se on, että laps täyttää tänään jo kuukauden. Voisi siis väittää, että vauvaelämä on nyt virallisesti jo käynnissä. Monta hienoa hetkeä mahtui tähän ensimmäiseen kuukauteen, joten summailempa taas tuntojani hieman.

First things first, eli kyllä – olen saanut unta ihan mukavasti. Vauvoja on tietysti monenlaisia ja eritarpeisia, mutta toistaiseksi ainakaan tuon oman mukulan kanssa ei mitään helvetillisiä öitä ole monta ollut. Toki minä miehenä vähemmän joudun lotkauttamaan korviani öisille itkuille muutenkin, sillä Lindahan se on, joka joutuu melko tasaisin väliajoin imettämään. Vissiin joka yö muistan kertaalleen heränneeni muutamaksi sekunniksi tilanteeseen, jossa lapsi ruokailee vieressä. Linda on kyllä selviytynyt tästä alkuäitiydestä todella hyvin, vaikka joutuukin aina heräilemään. Yksi tai kaksi yötä on ollut, jolloin väsymys on ollut vähän kovempaa ja lapsi ei ole meinannut saada unta, mutta muuten on mennyt oikeinkin kivasti. Kaikenlaisten valmistavien kauhutarinoiden jälkeen yöt eivät ole kyllä tuntuneet ollenkaan niin pahoilta, ja samanlaista on sanonut siis lapsen äitikin. Katsoo sitten, kun tulee taas opiskelukiireet ja arkiherätykset takaisin kuvioihin... Toistaiseksi jos yöunet ovat jääneet joskus vähän vähäisemmäksi, niin onpahan saatu ainakin nauttia päikkäreistä.

Lapsen itku oli mulle ennen sellainen asia, joka nostatti karvat pystyyn ja ärsytyslukeman ylös. Oman jälkikasvun kanssa ei ole ollut kuitenkaan näin missään vaiheessa. Kun söpöt pienet kasvot kääntyvät mutruun, tekee minun mieli lohduttaa ja sanoa pikkuiselle muutama kannustava sana. Pidempään jatkuessaan itku alkaa lähinnä surettaa, kun voi tulla voimaton olo, kun toinen on yhtäkkiä kuin maailma romahtaisi. Usein kun nostaa pojan syliin tai vaikka heiluttaa sitteriä, saattaa itku kuitenkin loppua ihan tuosta vain. Nuo tuollaiset ovat erittäin palkitsevia hetkiä ja ovat muodostuneet yhdeksi suurista arjen iloista.

Lapsen kanssa mukavaa on myös se vaaleapunainen ja pörröinen maailma, jossa itsekin saa siinä siivellä elellä. Paidoissa on hymyileviä eläimiä ja muutenkin kaikki on niin myönteistä, mukavaa ja ystävällistä. Lapsen vaippatuotoksia ja pieniäkin saavutuksia ihastellaan hymyillen. "Oho, onpas poika tehnyt ison pissan vaippaan! Hyvä poika! Ja hieeeenosti pysyi paikallaan, kun paitaa vaihdettiin!" Hiljalleen maailmaa alkaa hahmottaa hieman erilaisesta näkökulmasta, jossa pienet kivat hetket ovat ansaitulla paikallaan tärkeämmässä asemassa kuin suuret saavutukset ja elämän isot ja vakavat linjat. Tuntuu upealta, kun suunnittelee pitkän kauppa- ja ruokailureissun ja pieni mies nukkuu tyytyväinen ilme kasvoillaan koko ajan, vaikka matkan varrelle kuinka kuuluu julkisia kulkuneuvoja ja kärryn työntämistä töyssyisillä mukulakivillä. Kotiin saapuessa on voittajafiilis, kun eihän se elämä niin hankalaa taas ollutkaan.

Ensimmäisen kuukauden aikana on ollut palkitsevaa myös katsella pojan alituista kehitystä. Pituutta ja painoa tulee huimaa vauhtia, ja lapsen moni-ilmeisiä kasvoja kestää ihmetellä päivästä toiseen. Siinä missä ensimmäisten viikkojen aikana vauva ei kyennyt katsekontakteihin, seuraa hän nyt puhujan kasvoja hienosti ja toisinaan väläyttelee jopa maailman ihaninta ja luonnollisinta hymyä. On kyllä lutuinen tapaus, ei voi muuta sanoa! Lisäksi hienoa on mennä makuulle lapsen viereen, tuijotella silmiin ja kertoa sille, kuinka hieno ja täydellinen poika se onkaan. Usein tulee tippa silmään.

Kun olin pikkulapsi, tuli meille taloon Molli-kissa. Runollisesti Molli kuoli sillä viikolla, kun muutin pois kotoa Helsinkiin. Molli oli minulle tosi tärkeä, ja usein surullisina hetkinäkin menin sen luo, puhuin sille ja silitin sitä. Nyt lapsen kanssa huomaan tekeväni samaa – silittelen sen sileää pientä päätä varsin usein. Kyseessä on kuin symbioottinen terve suhde, jossa molemmat nauttivat olostaan ja kohtaavat toisensa kunnioittaen ja rakastaen.

Noh, tekstistäni voinee lukea, että on tuo pieni mies vienyt aika hyvin sydämeni mukanaan. Näinpä voin edelleen todeta, että on todella kivaa, että meitä on nyt kolme. Iso kiitos kuuluu Lindalle, joka äitinä tekee joka tapauksessa sen suurimman työn ja osaa hyvin nauttiakin siitä. Ison hatunnoston paikka!

Isyys kolkuttelee jo ovella – fiiliksiä ennen ja nyt

Tervetuloa, arvon lukijat! Pitkään on pidelty hiljaiseloa, mutta nyt voisi taas muutaman aatoksen jakaa – ihan vaikka vain ajankuluksi kalseana kesäpäivänä.

Nyt on tiistai 10.6., ja laskettuun aikaan on enää noin kolme ja puoli viikkoa. Kuten aina voi sanoa menneisyyttä ja nykyhetkeä toisiinsa verratessa, niin tämä odotusaika on kyllä mennyt varsin nopeasti.

Oikeasti: oletteko edes huomanneet, miten useasti ihmiset päivittelevät, kuinka nopeasti aika on mennyt? Vai milloin viimeksi kuulitte jonkun ihmettelevän, kuinka vuosi on mennyt niin hitaasti? Aika on illuusio, josta ei koskaan saa kiinni, koska joka hetki on nyt. Eilen jokaikinen hetki oli nyt, nyt on nyt ja myös huomenna jokainen hetki on nyt. Mutta ei mikään muu kuin entinen nyt tunnu niin etäiseltä. Huh, kello on jo 21.52, vastahan se oli 14.00! Onpas tämä päivä mennyt nopeasti! Ja niin edelleen.

Laskettu aikamme on siis edelleen 4. heinäkuuta eli Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivänä. Samalla tavalla kuin koko raskausaikana, en oikein vieläkään ole aivan sisäistänyt sitä, että minusta tulee isä. Avovaimoni kirjoittelee vauvablogia ja on ostanut tuhansia vauvanvaatteita (tai jotain sinnepäin; en ole pysynyt laskuissa), mutta minuun tämä koko juttu ei ole samalla lailla vaikuttanut. Toki myös naisen hormonaalisilla muutoksilla ja konkreettisella vatsankasvulla voi olla osansa siinä, että lapsen äiti kokee asian kouriintuntuvampana kuin lapsen isä. Muutenkin olen ollut huomaavinani miesten ja naisten eroista, että miehillä on enemmän tapana uppoutua nykyhetken toimiin ja toimintoihin, kun taas naiset jakavat usein huomiotaan laajemmalle sektorille.

Oli miten oli, on minullakin alkanut herätä jo kiinnostavia ajatuksia tätä tulevaa perheenlisäystä kohtaan. Tänään synnytyssairaalamme Kätilöopiston tutustumiskäynnillä mietin, kuinka jännää onkaan sitten kun lapsi on lopulta sylissä. Sitten voi sanoa, että on ollut paikalla, kun eräs ihmiselämä alkoi. Sitten voi sanoa luoneensa elämää. On niin omituista ajatella, että itsellä on sellainen mahti, että pystyy luomaan jotain sellaista, jolla on potentiaalia koskettaa monen elämää sekä luoda taas uutta elämää, jolla on taas potentiaalia koskettaa monen elämää... On siis mielenkiintoista olla osa tätä kiertokulkua ja tätä elämän karuselliä, joka pyörii ja pyörii vaan.

Siinä missä avovaimo hössöttää (siis mukavalla tavalla) tulevista vauva-ajoista, minä olen osittain kääntänyt katseeni jo pidemmälle. Mietin sitä, kun lapsi oppii puhumaan ja alkaa kysellä minulta hölmöjä kysymyksiä. Sitten voin vastata parhaani mukaan ja nähdä, kun oma jälkikasvuni katsoo minua suurilla silmillä epäuskoisesti. Voin kokea elokuvamaisen eeppisiä hetkiä, joissa lopussa taputan lastani päähän ja sanon, että hopi hopi kouluun siitä jo. Toisaalta voin olla myös mukana tukemassa mukulaa raskaina aikoina. Voin olla mukana rakentamassa lapsoselle tervettä itsetuntoa ja luomassa tunnetta siitä, että hänestä välitetään. Voin sanoa hädän hetkellä, että kyllä se siitä ja antaa Pätkiksen. Voin opettaa häntä lukemaan ja kokea itseni viisaaksi, kun osaan seiskan kertotaulun – vaikka silmät sidottuna.

Koen, että lapsenkasvatus on kaiken muun mielenkiintoisen lisäksi pitkä kurssi ihmisen psykologiaan. Sitä saa olla todistamassa läheltä, kuinka ihmiselämä syntyy ja kasvaa lapsesta aikuiseksi. Sitä saa nähdä, kuinka nappulalla kiinnostuksia tulee ja menee ja kuinka vähitellen äly ja ajattelu kehittyvät. Varsin paljon odotan sitä suurta hetkeä, kun lapseni sanoo minulle jotain viisasta ja minä jään leipäläpi pyöreänä ihmettelemään. Kaikenlaista tällaista höpsöä on varmasti tulevina vuosina tulossa!

Jotkut nuoret ajattelevat, että lapsen saaminen rajoittaa elämää. Yleensä tällaista sanovat sellaiset, joilla ei ole lapsia ja jotka kokevat lapsiajat muutenkin etäisiksi. Lasten vanhemmat puolestaan puhuvat lapsenkasvatuksen raskaudesta mutta palkitsevuudesta. Vasta pari päivää sitten vanha ala-astekaverini kuuli vauvauutiseni ja kertoi kokemuksestaan, kuinka lapsi tuo paljon uutta sisältöä elämään. Itse uskon, että lapsen myötä monet prioriteetit muuttuvat ja ajankäsittelyn taito korostuu, mutta yleisesti ottaen muutokset lienevät parhaaseen päin. Tärkeää on pitää jonkinlaista fokusta itsessäkin, jotta myös lapsen vanhemmat voivat hyvin. Jos toinen vanhemmista tarvitsee omaa aikaa tai haluaa nähdä kavereitaan, ei toivetta sovi sivuuttaa. Olenkin itse asiassa itse lähdössä mökkeilemään neljäksi päiväksi kolmisen viikkoa lapsen syntymän jälkeen.

Elämänkatsomuksellisesti pitäisin hyvänä sitä, että lapsi useimmiten ikään kuin pakottaa vanhempansa eräänlaiseen läsnäoloon. Yksi tärkeimpiä oppimiani elämänohjeita on, että itseään ei pitäisi ottaa liian vakavasti. Kun ottaa itsensä liian vakavasti, alkaa vaatia asioita elämältä ja muilta ihmisiltä. Olemassaolo ei olekaan enää ihana lahja, vaan tekemisestä tulee tuskaista pakkopullaa ja väkinäistä vääntämistä. Muiden sanat pääsevät helposti ihon alle ja vastoinkäymiset lannistavat.

Lapsi auttaa vanhempaa asettamaan itsensä ja liioitellut omat tarpeensa taustalle. Pieni vastoinkäyminen ei ehkä tunnukaan enää niin merkittävältä. Vauva-aikojen koettelevuus tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden valtavaan kasvuun, ja ilman sitä kasvua arki alkaakin rakoilla ja luhistua. Samalla tavalla toimii myös parisuhteessa lähes vääjäämättä eteen tuleva eriytymisvaihe, joka seuraa auvoista alkuhuumaa ja iloista rakastumisvaihetta. Jotkut pelästyvät eriytymisvaihetta ja kokevat epämiellyttävät vaiheet merkkinä siitä, että kaikki on pilalla. Hyvin varustautuneet kumppanukset puolestaan mukautuvat tilanteisiin ja kaivavat onnen esiin vaikka kiven alta. Tällöin hankalat ajat nähdään sellaisina kuin ne varsin usein ovatkin – itseä ihmisenä kehittävinä kasvukipuina.