(Kirjoitin tätä tekstiä lopulta aika tasan kolme tuntia vain 3,5 tunnin yö/aamu-unien jälkeen, joten antakaa armoa, jos teksti on välillä monimutkaista. Toisaalta voitte suhtautua tähän tekstiin myös haasteena, sillä mitä enemmän joudutte pureskelemaan ja miettimään asiaa itsekin, sitä enemmän tästä blogista on mahdollisesti apua teille!)
Listaan nyt ensin muutaman havaintoni OCD:stä, ajatuksista ja elämästä hieman ylipäätään.
1. OCD on ennen kaikkea ahdistushäiriö. Kaikki me ihmiset ajattelemme toisinaan kaikenlaista hullua. Siinä ei ole mitään omituista, eikä siitä tarvitse tai voi päästä eroon. Mietipä nyt vaikka hetki tätä kuvitteellista skenaariota: mitä jos polttaisit läheisen kirjastosi? Tuliko ajatuksen lukemisesta syyllinen ja ahdistava olo? Tuskin, ellei sinulla sitten ole nimenomaan väkivaltaisia tai tuhoisia pakkoajatuksia. Entä mites tämä skenaario: entä jos oletkin homoseksuaali? Ei, tämäkään ajatus ei ahdista sinua, ellei sinulla ole nimenomaan HOCD:tä eli kammoa omasta mahdollisesta homoseksuaalisuudestasi. Pyrin todistamaan tässä vain sen, että ongelma ei ole asioiden ajattelu, vaan taustalla mahdollisesti raivoava ahdistus. Tällä tasolla ilman OCD:täkin oleva ihminen siis operoi: suhtautumalla ajatuksiin ajatuksina. Se, millaisia ajatuksia sinulle tulee, on riippuvainen lähinnä elinympäristöstäsi ja siitä, millaisista asioista olet lukenut, millaisia kokenut tai mistä muuten vain olet tietoinen. Jos esimerkiksi olet katsonut paljon kauhuelokuva Hohtoa, niin ei ole ihmekään, jos suihkuverhon taakse verhoutuessa juolahtaa mieleen ajatus, että entä jos joku puukottaisi.
2. Ahdistus ei ole sama kuin omatunto. Niin, luepa tuo vielä uudestaan. Jos sinulla on OCD:ssä pelottavia pakkoajatuksia, niin todennäköisesti olet ajatellut, että ahdistuneisuutesi kertoo siitä, miten ajatustesi totuus sattuu, truth hurts. Mielestäsi se vatsanpohjassasi oleva kurja tunne on nimenomaan merkki siitä, että ajatuksesi ovat tosia – eiväthän järjettömät, höpsöt ajatukset nyt ihan vain itsessäänkään voisi aiheuttaa moista oloa! Sinun on vaikea uskoa, että ahdistus voisi olla väärässä, koska se on todennäköisesti aiemminkin ollut oikeassa elämässäsi. Tässä on kyse niin sanotusta ja paljon siteeratusta fight or flight -toiminnosta ihmisessä: kun koemme olevamme vaarassa, elimistömme valmistautuu taistelemaan tai pakenemaan. Tämän vuoksi meillä OCD-ihmisillä on niin kovia vaikeuksia uskoa, kun järkemme väittää ettei meillä sittenkään ole ongelmia. Ongelmahan meillä toki onkin, mutta se ei ole sananmukainen hulluutemme, vaan väärin ohjelmoitu mielemme, joka synnyttää ahdistusta, joka puolestaan aktivoi fight or flight -mekanismimme. Kiitti vaan.
Miksi se tuntuu niin aidolta?
Noilla kahdella, melko yksinkertaisella pointilla olen tuonut valoa muutamiin OCD-ihmisille tyypillisiin väärinajatteluihin: ajattelu ei siis tosiaan teekään meistä hulluja eikä ahdistus ole merkki siitä, että ajatuksemme olisivat oikeassa. Seuraavaksi on aika mennä syvemmälle siihen, miksi meistä sitten paikoitellen tuntuu siltä kuin tuntuu. Käytän taas hatusta heitettyjä ranskalaisviivamaisia numerointeja, jotta osaatte hakea aseita ongelmaanne jokaisesta eri kohdasta erikseen. Osa näistä jutuista tulee liittymään vahvasti toisiinsa, mutta suosittelen pysähtymään jokaisen kohdan jälkeen hetkeksi miettimään asioita.1. Olotilamme synnyttää ajatuksia. Oletteko koskaan huomanneet, kuinka niin sanottuina huonoina päivinänne teillä on ongelmia vähän joka osa-alueella elämässänne? Jos teillä on töissä kurjaa tai opiskelu tuottaa stressiä, saattaa se vaikuttaa myös läheisiin ihmissuhteisiinne. Joku teistä saattaa joskus sanoa tai ajatella, että nyt vituttaa. Tämä on itsessään jo terävää oman olotilan havainnoimista, mutta usein sen sanominen ääneen aiheuttaa lähinnä kielteisiä vaikutuksia. Olemmekin kaikki varmasti yhtä mieltä siitä, että ei ole lähtökohtaisesti kiva olla sellaisen ihmisen lähellä, jota vituttaa ankarasti. Tämä johtuu siitä, että niin sanottu vittuuntunut ihminen on ärtyneessä tilassa ja vaikka juuri me emme olisikaan hänen tunnetilansa aiheuttajia, pitää meidän nyt entistä enemmän tarkkailla äänensävyämme ja sitä, miten häntä kohtelemme.
2. Ahdistus on varsin samanlainen olotila kuin vitutus, paitsi että se purkautuu usein vähän eri tavalla. Molemmat olotilat kuitenkin sumentavat järkevän ajattelumme ja muodostavat meissä olotilaamme vastaavia ajatuksia. Vai kuinka usein olet kuullut vakavasti ahdistuneen ihmisen suusta, että "onpas ihana sää tänään" tai vittuuntuneen ihmisen suusta, että "oi kato miten nättejä kukkia tuolla kedolla"? Ahdistuneiden ja masentuneiden ihmisten kanssa keskustellessa puhutaan enemmän negatiivisista uutisista ja ihmisten huonoista puolista kuin siitä, miten kivaa mahdollisesti oli viettää toissaviikolla iltaa Maisan ja Pekan kanssa.
3. OCD on noidankehä, joka pyörii ahdistuksen ja ahdistavien ajatusten ympärillä. OCD-henkilöt kokevat usein ajattelevansa liikaa ja muita syvällisemmin, koska niin he tekevätkin. Kun ahdistus pärähtää häiriön mukaisesti taas tyhjästä päälle, alamme saman tien kehittämään päässämme ongelmia, joita syyttää olostamme. Mitä muka kävisi, jos emme syyttäisi jotakin olostamme? Hullujahan me kokisimme olevamme, jos vain ahdistuisimme keskellä kirkasta päivää turhasta! OCD-ahdistuksen kasvu tuntuu siltä kuin sisällämme tapahtuisi jotakin rikollista, joten meidän on aina pakko lavastaa joku tai jokin syylliseksi. Seuraavassa ote rikostutkintamme pöytäkirjasta:
Rikos: Ahdistus
Tapahtumapaikka: OCD-mielemme
Rikospaikan lähistöllä nähty rikoksen aikoihin 3 ajatusta:
Ajatus #1: Onpa hyvää kaurapuuroa
Ajatus #2: Mitenköhän Suomi pärjää Euroviisuissa tänä vuonna
Ajatus #3: Kauheeta, että joku voisi oikeasti tappaa ihmisen tämmösellä veitsellä
4. Kenet sitten lavastamme syylliseksi ahdistukseemme, kun joku on keksittävä? Todennäköisintä on, että näistä aivan luonnollisista ja jokaiselle ihmiselle mieleen tulevista ajatuksista #3 on se, joka profiloituu meistä parhaiten rikolliseksi. Ja nyt kun ensimmäinen hiillostettava on meillä valmiina, ei kestä kauaakaan, kun jo tenttaamme kyseistä ajatusta kirkkaan lampun alla mitä älyttömimmillä kuulustelukysymyksillä. Automaattisesti ja tiedostamatta hyppäämme saman tien syytökseen, että tämän ajatuksen selkeä rikoskumppani on tietenkin minä itse. Ennen kuin arvaammekaan, olemme ruvenneet pitämään itseämme henkilönä, joka voisi oikeasti tappaa veitsellä! Ahdistus on edelleen kova, ja nyt on varsin uskottava rikollinenkin jo löydetty. Onhan se loogistakin: jonkun on pakko olla syypää, sillä eihän rikosta muuten voi tapahtua? (Spoileri: OCD-mielessä ahdistus-niminen rikos ei tarvitse tekijää, vaan se kuuluu sisäänrakennettuihin ominaisuuksiin!)
5. Mitä seuraa, kun oletettu rikollinen on meillä nalkissa, mutta mokoma ei suostu tunnustamaan tekojaan? Me kuulustelemme piru parkaa uudestaan ja uudestaan. Välillä hänen syyttömyytensä vaikuttaa jopa uskottavalta – jolloin olemme melkein valmiita päästämään hänet pälkähästä –, mutta toisaalta meiltä puuttuisi silloin taas oikea rikollinen. Pidämme tätä ajatusta erityistarkkailussa ja aina kun näemme sen, kuulustelemme hieman lisää. Ongelmaksi muodostuu, että koska olemme niin pitkään tottuneet syyttämään ajatusta rikoksesta, tuo se rikoksen eli ahdistuksen aina uudestaan ja uudestaan mieleen.
Räpiköintiä vaiko oikeaa parantumista – erot ja yhtäläisyydet
Jokainen OCD:tä poteva henkilö tietää, että kuten rikostutkintakin, pakko-oireinen häiriö harvemmin pysyy täysin samantasoisena vuosikausia. Tulee hetkiä, jolloin olemme lähestulkoon varmoja, että meillä ei olekaan oikea ajatusrikollinen nalkissa, vaan olemme pitkän aikaa pitäneet seurannassa väärää ajatusta. Tässä vaiheessa saatamme keksiä ahdistuksellemme uusia syyllisiä, joita jälleen syytämme samasta ahdistusrikoksesta, joka toistuukin itse asiassa päässämme jatkuvasti uudestaan. Pitkän aikaa olemme ehkä epäilleet, että se oli aina se sama ajatus, joka uudestaan toi mukanaan ahdistuksen. Nyt kuitenkin päätämme vedenpitävän todistusaineiston olemattomuuden vuoksi hieman laajentaa tutkintaamme ja etsiä lisää mahdollisia syyllisiä. Jälleen löydämme jonkun ajatuksen, jolla vaikuttaisi olevan meihin vastaavanlainen vaikutus. Ja jälleen huomaamme, että aina kun kyseinen epäilty on mielessämme, ahdistus-niminen rikos uusiutuu. Tämä johtuu kuitenkin oikeasti siitä, että olemme jo leimanneet sen syylliseksi.Oikeaa parantumista ei ole sellainen, että pyrimme pakonomaisesti etsimään uusia ja uusia syyllisiä tai pitämään itseämme kiireisinä unohtaaksemme päässämme tapahtuneen rikoksen. Parantumista ei myöskään ole jatkuva ajatuksen kuulustelu, sillä emme kuitenkaan missään vaiheessa osaa antaa sille mahdollisuuksia todistaa syyttömyyttään. Hetkellisesti saatamme lopettaa kuulustelun (tai esimerkiksi käsienpesun: sama vertauskuvallisuus toimii, oli pakkotoiminto mikä tahansa), mutta tavallisesti palaamme siihen ennemmin tai myöhemmin, koska meidän on pakko tietää syyllinen. Välillä tapahtuvasta kuulustelusta tulee tällöin pakkotoiminto, jota jatkamme päästäksemme lähemmäs kuviteltua mielenrauhaa ja totuutta. Eihän rikollista nyt voi jättää huomiottakaan, vaan sellainen on parempi pitää ruodussa ja nuhteessa! Vähän niin kuin Michael Monroen Modern Day Miraclessa lauletaan: "You think you're TCB, but it's only OCD" eli "luulet tekeväsi tärkeää duunia (taking care of business), mutta kyseessä onkin vain pakko-oireinen häiriö (OCD)".
Oikeaa parantumista on hyväksyä se, että ahdistus on rikos, joka ei kerta kaikkiaan OCD-ihmisellä vaadi syyllistä. Pakonomainen syyllisen etsiminen on kuin kyvyttömyyttä ymmärtää, että henkilö voi pudota kalliolta ilmankin, että hänet työnnetään sieltä alas. Jos sinulla on pakko-oireinen häiriö, on mielesi tavallisen ihmisen tasaisen nurmikentän sijasta kuin kallio, jolta on oikeasti mahdollisuus pudota alas surmaansa. Älä siis etsi näihin jatkuviin onnettomuuksiin syyllistä, vaan hyväksy, että näin mielesi vain toimii. Älä tuo mieleesi epäiltyjä kuulusteltavaksi, sillä se ei tee valmiiksi haurasta mielesi kalliota yhtään sen turvallisemmaksi. Hyväksy mielesi hankala ominaisuus.
Kun mielessäsi tapahtuu jälleen ahdistus-niminen rikos, hyväksy se. Totea, että taas sieltä kalliolta putosi joku ja korkeintaan harmittele sitä, että näin tapahtui. Kun osaat etsiä ongelmaa mielesi kalliosta, alkaa mielesi vähitellen korjautua. Enää et tuo kalliolle lisää ja lisää ihmisiä kuulusteltavaksi ja kuolemaan. Enää et etsi syyllisiä omaan pahaan oloosi ulkopuolelta. Viimein hyväksyt sen, että ongelma on OCD: ei yksittäinen ajatus, et sinä. Alat vihdoin huomata, kuinka ajatukset tulevat ja menevät ilman, että sinun tarvitsee syyttää niitä tai pysäyttää niitä koko ajan kuulustellaksesi. Ajatukset alkavat hiljalleen menettää merkitystään, ja mielesi kalliolla on viimein aikaa kasvaa pehmeää, turvallista sammalta, jonka päällä vierailijoiden on aina vain parempi astella.
Kevyt teoriapohja ja viittauksia hoitomenetelmiin
Ihan loppuun haluan vielä huomauttaa, että ajatukset, joita tässä esitin, pohjautuvat paljolti ajatuksiin, joista olen muiltakin ihmisiltä lukenut. Vertauskuvat olivat omiani, mutta monesti ihmiset ovat ehdottaneet OCD:n peittoamiseksi ajatusten luokittelua nimenomaan OCD:ksi. Mielestäni nämä vertaukseni kuitenkin helpottavat tämän luokittelun tietoista tekemistä sekä selventävät, mihin parantava vaikutus tällöin perustuu. Olen itse lukenut myös aimo annoksen OCD-kirjallisuutta englanniksi ja suomeksikin, ja mieli totisesti on koulutettavissa suhtautumaan ärsykkeisiin uudella tavalla. Käytännössä aivot siis vähitellen oppivat olemaan leimaamatta ajatuksia ja ahdistusta pelkästään pahoiksi, mikä vähitellen auttaa itse ajatusten vähenemisessä.Blogini alussa esittelin muutaman ajatuksen, jotka kaikki voivat todeta ikäviksi, mutta jotka eivät kuitenkaan ehkä vaikuta juuri meihin merkityksellisellä tavalla. Nämä ovat "ahdistavia ajatuksia", jotka eivät ahdista. Tällainen muodonmuutos on kuin onkin siis mahdollinen myös niille asioille, joita tällä hetkellä osa meistä kauhistelee aivan päivittäin. Kyse on vain omasta sekä aivojemme tottumisesta ja totuttamisesta.
Mielialalääkkeiden sanotaan helpottavan oireita ja vähentävän pakkoajatuksia, mutta niiden ei yleisesti koeta toimivan yksinään OCD:n hoitamiseen. Tämä johtuu siitä, että lääkkeet parhaimmillaan poistavat ahdistuksen eli rikoksen, jolloin uhri ei joudu etsimään päästään syyllisiä. Jos OCD:tä ei lääkkeiden lopettamiseen mennessä ole revitty juurineen pois, palaa potilas usein taas rikospaikalle nuuskimaan.
Nykyään puhutaan OCD:n yhteydessä paljon behavioristisesta käyttymisterapiasta, johon kuuluu mielen tietoinen ja hallittu altistaminen ärsykkeille. Voisin väittää, että blogini on synkassa myös tämän psykologisen hoitomenetelmän kanssa, sillä tässä periaatteessa nähdään jokainen tuskallinen ahdistustilanne mahdollisena altistusharjoituksena. Nopeampia tuloksia saa mahdollisesti terapiasta, mutta mikäli siihen ei ole halukkuutta, uskallusta tai varaa, voi OCD:stä kyllä päästä eroon itsekin. Kuten sanotaan, tärkeää on eräänlainen pimeyttä kohti lentäminen eli pitää tehdä asioita, jotka eivät aluksi tunnu oikeilta. Jos OCD olisi täysin looginen vitsaus, niin emmekö vain olisikin kaikki selviytyneet siitä jo ajat sitten?
Suhtautukaamme jatkossa ahdistuksen esiintuloon mahdollisuutena edistää toipumistamme. Kun teemme näistä kaikkein kauheimmista hetkistämme ystävän, voimme selviytyä mistä vain. Hengitysharjoituksetkaan eivät ole haitaksi, kunhan niihin liittää ajatuksen "minun ei tarvitse etsiä rikollista", eikä ajatusta "minä en koskaan tekisi näin". Jälkimmäinen ajatus on syyttömän kuulustelua, ensimmäinen on vapauttavaa toipumista.
(Voitte seurata blogiani, kommentoida tai laittaa minulle emailia osoitteessa jouni_man@hotmail.com, jos tuli mieleen jotakin sanottavaa tai muuten vain haluatte apua OCD:nne kanssa.)
