perjantai 19. syyskuuta 2014
torstai 11. syyskuuta 2014
Ylpeät ja nöyrät
Jonkin aikaa sitten luin tai kuuntelin taas Eckhart Tollen sanoja ja törmäsin kyseisen veikkosen puheisiin ylpeydestä. Ajattelinkin nyt jakaa hieman omia näkemyksiäni asiasta.
On mielenkiintoista, kuinka yhdysvaltalainen ja suomalainen kulttuuri eroavat toisistaan. Siinä missä suomalaiset paljolti peittelevät egoaan, suhtaudutaan USA:ssa esimerkiksi omiin saavutuksiin hyvin eri tavalla. Suomessa sanotaan, että se jolla onni on, se onnen kätkeköön. Ylipäätään meillä päin ajatuksena on, että nöyryys ja vaatimattomuus ovat hyveitä. Vissiinkin Yhdysvalloista on kuitenkin amerikkalaistumisen myötä hiipimässä maahamme malli, jossa omia saavutuksia jaetaan ja käytännössä kehutaan toisille.
Ehkä selkein – joskin samalla salakavalin – tapa kehua itseään on kertoa, kuinka on ylpeä jostakin aikaansaannoksestaan.
– Olen kyllä ylpeä itsestäni, kun jaksoin juosta maratonin!
– Olen niin ylpeä sinusta!
– Olen kaksivuotiaan lapsen ylpeä äiti!
– Olen suomalainen ja ylpeä siitä!
Omaan korvaani tällaiset – usein hieman epähuomiossakin sanotut – jutut nykyään särähtävät. Mitä ylpeys oikeastaan edes on? Jos "minä olen ylpeä itsestäni", niin kuka siis on ylpeä ja kenestä se joku on ylpeä? Kyseessä on kaiken pahan alku ja juuri, ego, ihmismielen sopukka, joka tahtoo aina olla parempi kuin muut ja enemmän kuin mitä itse on. Ego on se osa meitä, joka näkee hyvän aina tulevassa tai menneessä, ei koskaan tässä hetkessä. Ego on kyltymätön, ja sillä on aina verukkeita tehdä elämästämme vaikeampaa ja kielteisempää kuin nykyhetki oikeasti on. Ego on se syy, miksi voit istua rauhallisesti sohvalla kuin minä tahansa muunakin iltana, mutta silti et voi hyvin, koska murehdit tulevaa tai mennyttä, joihin kumpaankaan et voi vaikuttaa. Ego on syy siihen, miksi omaksut jatkuvasti rooleja, joiden mukaan elää ja kuolla sen sijaan, että voisit vain olla oma itsesi. Koetko olevasi huono opiskelija? Älä pyri olemaan opiskelija tai hyvä opiskelija, pyri vain olemaan oma itsesi. Kun olet oma itsesi, arkesi on omanlaistasi. Kun menet kauppaan, esitätkö kassalla asiakasta vai oletko se sama ihminen kuin kavereillesikin? Oletko roolissa vai kohtaatko muut ihmiset ihmisinä? Jos vedät jatkuvasti roolia ja pyrit aina olemaan muiden silmissä enemmän kuin olet, kuuluu ylpeys todennäköisesti sanavarastoosi.
Palataanpas siis takaisin pääajatukseen. Ylpeys – mitä se on? Ylpeys on sitä, että koet olevasi parempi kuin muut. Niin, se on hyvää itsetuntoa, hyvää roolin vetämistä. Tolle hyvin toteaa, että "hyvä itsetunto" tarkoittaa itse asiassa sitä, että koet vertautuvasi muihin ihmisiin suotuisasti. Kuinka usein olet kuullut, että esimerkiksi alkoholistilla kadun kulmassa on hyvä itsetunto? Entä kuinka usein hyvästä itsetunnostaan puhuu henkilö, jolla on pinnallisesti asiat paremmin kuin muilla? Loppujen lopuksi itsetunto on kuitenkin vain egon asia, eikä sillä ole juuri tekemistä onnellisuuden kanssa. Jos egomme on vahva, ilahdumme salaisella tasolla muiden epäonnesta ja kärsimme siitä, kun muilla menee paremmin kuin meillä – tai siis näin tekee egomme, emme me pohjimmiltamme. Käytännössä nämä asiat siis vaikuttavat itsetuntoomme. Mikään määrä hyvää itsetuntoa ei kuitenkaan tee meitä onnelliseksi. Hyvän olon täytyy tulla syvältä sisältä, ei egosta, sillä sitä ei voi tyydyttää kuin hetkeksi kerrallaan.
Katsotaanpas sitten hieman noita aiemmin mainitsemiani ylpeysjulistuksia:
– Olen kyllä ylpeä itsestäni, kun jaksoin juosta maratonin!
Tässä siis henkilö kertoo olevansa ylpeä jaksettuaan juosta maratonin. Jos esimerkin henkilö kertoo tämän jollekin sellaiselle, joka ei ole juossut maratonia, niin mitä tämä toinen ajattelee asiasta? Entä mitä ajattelee ylipäätään ihminen, joka tahtoo kertoa toiselle maratonia juoksemattomalle ylpeydestään? Kyseessä on tilanne, jossa ihmiset vertailevat toisiaan ikään kuin toinen olisi toista parempi, vaikka jokainen ihminen on yhtä arvokas.
– Olen niin ylpeä sinusta!
Tämä on asia, jota vanhemmat usein sanovat lapsilleen. Minusta tämä on väärin, sillä ylpeys on asia, jota joko on tai jota ei ole. Minua on aina ärsyttänyt, kun American Idolissa finalistien vanhemmat kertovat, kuinka "proud" he ovatkaan lapsestaan. Entä jos tämä lapsi olisikin pudonnut kisasta jo alkukarsinnoissa? Vanhempien tehtävä ei ole investoitua lapsensa asioihin niin, että heillä olisi varaa olla ylpeä tästä ja tämän saavutuksista. Vanhempien kuuluu rakastaa lastaan kävi miten kävi. Ylpeys lapsesta tarkoittaa vähintäänkin epäsuorasti, että vanhempi käsittelee lastaan omistamaan asiana ja ottaa täten osan niin sanotusta kunniasta itselleen. Vanhempi on vanhemman roolissa, ei aito itsensä. Parempi olisi siis sanoa rakastavansa lastaan. Kun Viljami tekee jotain hyvää, en tahdo valita helppoa tietä ja kertoa ylpeydestäni, vaan tahdon sanoa hänelle jotain kaunista, kannustavaa ja rakastavaa. Oikea rakkaus ei ole ehdollista, sillä se ottaa huomioon ihmisyyden syvimmän tason, eikä toimi ainoastaan egon korkeudelle.
– Olen kaksivuotiaan lapsen ylpeä äiti!
Miksi ylpeä? Miksei iloinen? Tekeekö se, että sinulla on lapsi sinusta jotenkin paremman ihmisen? Onko tuon asian esille tuominen ja sanominen sinusta paras tapa osoittaa rakkauttasi lastasi kohtaan? Välillä minultakin on kysytty, miltä tuntuu olla isä. Ei se tunnu miltään, en minä ole isä, vaan minä olen vain minä. Enkä myöskään halua koskaan ruveta isäksi, vaan haluan oppia tuntemaan lapseni minuna. Totta kai minun täytyy kuitenkin kantaa isällisiä vastuita ja pitää hänestä huolta, mutta nämäkin asiat pyrin tekemään omana itsenäni, en roolin kautta. Roolit vain rajoittavat meitä ja vievät meistä aitouden.
– Olen suomalainen ja ylpeä siitä!
Tässä puolestaan on esimerkki nationalismista ja minun mielestäni suoraan sanottuna ksenofobiasta eli muukalaisvihasta. Miksi olet ylpeä suomalaisuudestasi? Sinä synnyit tänne ja täällä on hyvä olla, mutta miksi olet asiasta ylpeä niin kuin olisit itse tehnyt asian eteen jotakin? Suomeen syntymistä kutsutaan syystä nimenomaan lottovoitoksi, ei erinomaiseksi valtiolliseksi vainuksi. Itsekin pidän kyllä vallan paljon Suomesta ja olen iloinen, että olen syntynyt tänne, mutta en minä asiasta mitenkään ylpeä ole.
Loppuun sanottakoon, että nöyryys on hyve, joka nykypäivänä jää helposti egoistisen yhteiskunnan jalkoihin. Nykyään pitää osata markkinoida itseään, esittää itsensä hienossa valossa ja kerätä saavutuksia ja lihottaa CV:tä. Ihan vasta meidän piti uraenglannin kurssilla kertoa viisi suurinta saavustamme elämässä. Parini esitteli itsensä aluksi nöyrästi todeten, että ei koe oikeastaan saavuttaneensa mitään ihmeellistä lyhyen elämänsä aikana. Minusta tämä on erittäin hyvä lähtökohta ja osoittaa suurta viisautta. Sitähän sanotaan, että me suomalaiset olemme huonoja kehumaan itseämme, mutta minusta tämä ei ole ollenkaan huono asia. Ei siis sillä, että tästä ominaisuudesta pitäisi ylpeä olla, mutta ei sitä kyllä tarvitse hävetäkään.
On mielenkiintoista, kuinka yhdysvaltalainen ja suomalainen kulttuuri eroavat toisistaan. Siinä missä suomalaiset paljolti peittelevät egoaan, suhtaudutaan USA:ssa esimerkiksi omiin saavutuksiin hyvin eri tavalla. Suomessa sanotaan, että se jolla onni on, se onnen kätkeköön. Ylipäätään meillä päin ajatuksena on, että nöyryys ja vaatimattomuus ovat hyveitä. Vissiinkin Yhdysvalloista on kuitenkin amerikkalaistumisen myötä hiipimässä maahamme malli, jossa omia saavutuksia jaetaan ja käytännössä kehutaan toisille.
Ehkä selkein – joskin samalla salakavalin – tapa kehua itseään on kertoa, kuinka on ylpeä jostakin aikaansaannoksestaan.
– Olen kyllä ylpeä itsestäni, kun jaksoin juosta maratonin!
– Olen niin ylpeä sinusta!
– Olen kaksivuotiaan lapsen ylpeä äiti!
– Olen suomalainen ja ylpeä siitä!
Omaan korvaani tällaiset – usein hieman epähuomiossakin sanotut – jutut nykyään särähtävät. Mitä ylpeys oikeastaan edes on? Jos "minä olen ylpeä itsestäni", niin kuka siis on ylpeä ja kenestä se joku on ylpeä? Kyseessä on kaiken pahan alku ja juuri, ego, ihmismielen sopukka, joka tahtoo aina olla parempi kuin muut ja enemmän kuin mitä itse on. Ego on se osa meitä, joka näkee hyvän aina tulevassa tai menneessä, ei koskaan tässä hetkessä. Ego on kyltymätön, ja sillä on aina verukkeita tehdä elämästämme vaikeampaa ja kielteisempää kuin nykyhetki oikeasti on. Ego on se syy, miksi voit istua rauhallisesti sohvalla kuin minä tahansa muunakin iltana, mutta silti et voi hyvin, koska murehdit tulevaa tai mennyttä, joihin kumpaankaan et voi vaikuttaa. Ego on syy siihen, miksi omaksut jatkuvasti rooleja, joiden mukaan elää ja kuolla sen sijaan, että voisit vain olla oma itsesi. Koetko olevasi huono opiskelija? Älä pyri olemaan opiskelija tai hyvä opiskelija, pyri vain olemaan oma itsesi. Kun olet oma itsesi, arkesi on omanlaistasi. Kun menet kauppaan, esitätkö kassalla asiakasta vai oletko se sama ihminen kuin kavereillesikin? Oletko roolissa vai kohtaatko muut ihmiset ihmisinä? Jos vedät jatkuvasti roolia ja pyrit aina olemaan muiden silmissä enemmän kuin olet, kuuluu ylpeys todennäköisesti sanavarastoosi.
Palataanpas siis takaisin pääajatukseen. Ylpeys – mitä se on? Ylpeys on sitä, että koet olevasi parempi kuin muut. Niin, se on hyvää itsetuntoa, hyvää roolin vetämistä. Tolle hyvin toteaa, että "hyvä itsetunto" tarkoittaa itse asiassa sitä, että koet vertautuvasi muihin ihmisiin suotuisasti. Kuinka usein olet kuullut, että esimerkiksi alkoholistilla kadun kulmassa on hyvä itsetunto? Entä kuinka usein hyvästä itsetunnostaan puhuu henkilö, jolla on pinnallisesti asiat paremmin kuin muilla? Loppujen lopuksi itsetunto on kuitenkin vain egon asia, eikä sillä ole juuri tekemistä onnellisuuden kanssa. Jos egomme on vahva, ilahdumme salaisella tasolla muiden epäonnesta ja kärsimme siitä, kun muilla menee paremmin kuin meillä – tai siis näin tekee egomme, emme me pohjimmiltamme. Käytännössä nämä asiat siis vaikuttavat itsetuntoomme. Mikään määrä hyvää itsetuntoa ei kuitenkaan tee meitä onnelliseksi. Hyvän olon täytyy tulla syvältä sisältä, ei egosta, sillä sitä ei voi tyydyttää kuin hetkeksi kerrallaan.
Katsotaanpas sitten hieman noita aiemmin mainitsemiani ylpeysjulistuksia:
– Olen kyllä ylpeä itsestäni, kun jaksoin juosta maratonin!
Tässä siis henkilö kertoo olevansa ylpeä jaksettuaan juosta maratonin. Jos esimerkin henkilö kertoo tämän jollekin sellaiselle, joka ei ole juossut maratonia, niin mitä tämä toinen ajattelee asiasta? Entä mitä ajattelee ylipäätään ihminen, joka tahtoo kertoa toiselle maratonia juoksemattomalle ylpeydestään? Kyseessä on tilanne, jossa ihmiset vertailevat toisiaan ikään kuin toinen olisi toista parempi, vaikka jokainen ihminen on yhtä arvokas.
– Olen niin ylpeä sinusta!
Tämä on asia, jota vanhemmat usein sanovat lapsilleen. Minusta tämä on väärin, sillä ylpeys on asia, jota joko on tai jota ei ole. Minua on aina ärsyttänyt, kun American Idolissa finalistien vanhemmat kertovat, kuinka "proud" he ovatkaan lapsestaan. Entä jos tämä lapsi olisikin pudonnut kisasta jo alkukarsinnoissa? Vanhempien tehtävä ei ole investoitua lapsensa asioihin niin, että heillä olisi varaa olla ylpeä tästä ja tämän saavutuksista. Vanhempien kuuluu rakastaa lastaan kävi miten kävi. Ylpeys lapsesta tarkoittaa vähintäänkin epäsuorasti, että vanhempi käsittelee lastaan omistamaan asiana ja ottaa täten osan niin sanotusta kunniasta itselleen. Vanhempi on vanhemman roolissa, ei aito itsensä. Parempi olisi siis sanoa rakastavansa lastaan. Kun Viljami tekee jotain hyvää, en tahdo valita helppoa tietä ja kertoa ylpeydestäni, vaan tahdon sanoa hänelle jotain kaunista, kannustavaa ja rakastavaa. Oikea rakkaus ei ole ehdollista, sillä se ottaa huomioon ihmisyyden syvimmän tason, eikä toimi ainoastaan egon korkeudelle.
– Olen kaksivuotiaan lapsen ylpeä äiti!
Miksi ylpeä? Miksei iloinen? Tekeekö se, että sinulla on lapsi sinusta jotenkin paremman ihmisen? Onko tuon asian esille tuominen ja sanominen sinusta paras tapa osoittaa rakkauttasi lastasi kohtaan? Välillä minultakin on kysytty, miltä tuntuu olla isä. Ei se tunnu miltään, en minä ole isä, vaan minä olen vain minä. Enkä myöskään halua koskaan ruveta isäksi, vaan haluan oppia tuntemaan lapseni minuna. Totta kai minun täytyy kuitenkin kantaa isällisiä vastuita ja pitää hänestä huolta, mutta nämäkin asiat pyrin tekemään omana itsenäni, en roolin kautta. Roolit vain rajoittavat meitä ja vievät meistä aitouden.
– Olen suomalainen ja ylpeä siitä!
Tässä puolestaan on esimerkki nationalismista ja minun mielestäni suoraan sanottuna ksenofobiasta eli muukalaisvihasta. Miksi olet ylpeä suomalaisuudestasi? Sinä synnyit tänne ja täällä on hyvä olla, mutta miksi olet asiasta ylpeä niin kuin olisit itse tehnyt asian eteen jotakin? Suomeen syntymistä kutsutaan syystä nimenomaan lottovoitoksi, ei erinomaiseksi valtiolliseksi vainuksi. Itsekin pidän kyllä vallan paljon Suomesta ja olen iloinen, että olen syntynyt tänne, mutta en minä asiasta mitenkään ylpeä ole.
Loppuun sanottakoon, että nöyryys on hyve, joka nykypäivänä jää helposti egoistisen yhteiskunnan jalkoihin. Nykyään pitää osata markkinoida itseään, esittää itsensä hienossa valossa ja kerätä saavutuksia ja lihottaa CV:tä. Ihan vasta meidän piti uraenglannin kurssilla kertoa viisi suurinta saavustamme elämässä. Parini esitteli itsensä aluksi nöyrästi todeten, että ei koe oikeastaan saavuttaneensa mitään ihmeellistä lyhyen elämänsä aikana. Minusta tämä on erittäin hyvä lähtökohta ja osoittaa suurta viisautta. Sitähän sanotaan, että me suomalaiset olemme huonoja kehumaan itseämme, mutta minusta tämä ei ole ollenkaan huono asia. Ei siis sillä, että tästä ominaisuudesta pitäisi ylpeä olla, mutta ei sitä kyllä tarvitse hävetäkään.
maanantai 8. syyskuuta 2014
Viljami 2 kk
No niin, tänään on sitten pojulla takanaan kaksi kuukautta elämää kohdun ulkopuolella. Olisi siis taas aika pistää muistiin kokemuksia kuluneen kuukauden varrelta. Ja kuten Jani Stolt viime kerralla kommentissaan toivoi, kokoan jonain päivänä nämä tekstit johonkin yhteen paikkaan selattavaksi. Koenkin, että koska minulla ei ennen omaa jälkikasvua ollut oikeastaan mitään kokemusta vauvoista, tarjoavat tekstini jokseenkin avaavan kattauksen siihen, millaista isäksi tai ehkä äidiksikin tulo pohjimmiltaan on. Toisaalta taas jokainen tietysti kasvaa näihin juttuihin lopulta itse ja ihan omalla tavallaan. Yksi kauaskantoisempi haaveeni on sitten jonain päivänä näyttää Viljamillekin nämä kirjoitukset..
Mitä viimeisen kuukauden aikana sitten on tapahtunut? Noh, ensinnäkin poika tosiaan kastettiin ja hänelle annettiin ikioma nimi. Pitkän pohdinnan päätteeksi päädyimme nimeen Viljami Leo Juhani, joka mielestäni rimmaa kivasti ja kuulostaa sopivasti modernilta olematta kuitenkaan varsinainen trendinimi. Ristiäisissä jotkut pohtivat jo pienokaiselle lempinimiä, mutta minun ja Lindan kanta on toistaiseksi yhtenäinen – me kutsumme Viljamia Viljamiksi, emmekä miksikään Viltskuksi tai Viliksi. Toisaalta toki rakkaan lapsen nimestä voi jokunen vitsikäs väännöskin olla olemassa, mutta ne ovat sitten samassa käyttötarkoituksessa kuin tälläkin hetkellä käyttämämme "poika" ja "poju", joilla välillä viittaamme Viljamiin. Välillä tykkään kutsua häntä myös "pieneksi mieheksi", mikä on minusta paljon hauskempaa kuin kutsua häntä päinvastaisesti "isoksi pojaksi".
Viljamikin on viime kuukauteen verrattuna jonkin verran muuttunut. Hän hymyilee huomattavasti entistä enemmän ja myös harjoittelee pienimuotoista juttelua. Yhdessä vaiheessa vissiin toisen kuun alussa totesin, että aina kun Viljami ääntelee, on hänellä jokin hätänä. Nyt tilanne on kuitenkin toisenlainen, sillä poika päästelee myös ilahtuneita äännähdyksiä ja inahduksia. Tykkään itse todella paljon siitä, että koko ajan mennään muutenkin interaktiivisempaan suuntaan. Nykyään pidemmän aikaa kestäneen keinuttamisen tai muun kontaktin päätteeksi saattaa hyvinkin nähdä kiittävän kujeilevan hymyn. Usein tykkäänkin aloittaa päiväni puhumalla pehmoisia pojalle, jolloin hänen seuraava hymynsä auttaa heräämään ja tuo minullekin tarvittavaa iloista mieltä aamuun.
Viljamiin on ylipäätään alkanut tottua paremmin kuin ihan alussa. Jos äitillä on tapaamisia tai menoja, on minun jatkuvasti helpompi todeta pärjääväni pojan kanssa kaksin. Jos puolestaan lähdemme yhdessä ulos talosta, ei Viljamin mukaantulemista tarvitse sen enempää miettiä, vaan poika peitellään oitis kärryyn odottamaan. Toki täytyy ensin kuitenkin huomioida esimerkiksi pojan nälkätaso, joka on parasta hoitaa hyvälle mallille ennen ulos astumista. Oli miten oli, rutiinia on alkanut muodostua vähän joka osa-alueella, mikä on ehdottoman hyvä asia. Tilannetta voisi verrata vaikkapa uuden tanssikoreografian opetteluun – liike muuttuu koko ajan sulavammaksi ja kivuliaatkin alkukankeudet karsiutuvat harjoittelun myötä.
On tässä ihan vasta tullut yksi uusikin iso haaste arkeen, nimittäin elämä. Kesäaikaan istuttiin kaiket päivät kotona ja tehtiin mitä tykättiin, mutta nyt opiskelut taas jatkuvat ja tätäkin tekstiä kirjoitan opiskelijakirjasto Aleksandriassa kahden tunnin luentotauollani. Linda viettää paraikaa äitiyslomantapaista, mutta aikoo silti suorittaa joitain opintoja syksylläkin ja kuntoilla vielä siihen päälle. Minä puolestaan joudun tahkoamaan tänä vuonna lähemmäs 60 pistettä opintoja, sillä viime vuosina annoin työnteon viedä varsin runsaastikin aikaa luennoilta. Rankahkon opiskeluaikatauluni lisäksi päätin aloittaa tänä syksynä liikuntaremontin, joten vapaa-aikaa kuluu nyt myös läheisessä liikuntahallissa kuntojumpan, salibandyn ja joogan parissa. Tähän päälle aikaa imemään voi lisätä myös muutamat kirjoitusprojektini ja sivutyöni.
Aikataulutuksellisesti tämä syksy tulee olemaan haastava. Siinä missä minulla on enemmän menoja opintojen ja harrasteiden kanssa, Linda viettää paljon päiviä poikaa hoidellen. Sitten kun minä puolestaan tulen kotiin, pitää Lindankin saada aikaa itselleen. En voi siis aina vain lösähtää sohvalle puuduttavan päivän jälkeen, vaan minun tulee ajatella asioita pidemmälle. Toisaalta taas Viljamin kanssa on minusta varsin mukavaa viettää aikaa, joten mieluusti uhraan hänelle osan illastani, kunnes Lindan on taas aika imettää tai muuten vaihtaa takaisin vauvavuoroon. Ja niin, eihän Viljamin kanssa koko ajan tarvitse intensiivisesti olla, vaan kyllä hän voi siinä isän ja äidin vieressä sitterissäkin ihmetellä maailmaa tai vaikkapa vedellä hirsiä. Käytännössä kiireinen elämäntyyli kuitenkin aiheuttaa sen, että aikaa täytyy pystyä jakamaan, eikä samana päivänä ehkä ehdi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi, vaan jotain täytyy jättää huomiselle. Tosin tällaistahan se arki usein tuppaa olemaan joka tapauksessa – oli kotona sitten suloinen pikku lapsukainen tai ei.
Mitä viimeisen kuukauden aikana sitten on tapahtunut? Noh, ensinnäkin poika tosiaan kastettiin ja hänelle annettiin ikioma nimi. Pitkän pohdinnan päätteeksi päädyimme nimeen Viljami Leo Juhani, joka mielestäni rimmaa kivasti ja kuulostaa sopivasti modernilta olematta kuitenkaan varsinainen trendinimi. Ristiäisissä jotkut pohtivat jo pienokaiselle lempinimiä, mutta minun ja Lindan kanta on toistaiseksi yhtenäinen – me kutsumme Viljamia Viljamiksi, emmekä miksikään Viltskuksi tai Viliksi. Toisaalta toki rakkaan lapsen nimestä voi jokunen vitsikäs väännöskin olla olemassa, mutta ne ovat sitten samassa käyttötarkoituksessa kuin tälläkin hetkellä käyttämämme "poika" ja "poju", joilla välillä viittaamme Viljamiin. Välillä tykkään kutsua häntä myös "pieneksi mieheksi", mikä on minusta paljon hauskempaa kuin kutsua häntä päinvastaisesti "isoksi pojaksi".
Viljamikin on viime kuukauteen verrattuna jonkin verran muuttunut. Hän hymyilee huomattavasti entistä enemmän ja myös harjoittelee pienimuotoista juttelua. Yhdessä vaiheessa vissiin toisen kuun alussa totesin, että aina kun Viljami ääntelee, on hänellä jokin hätänä. Nyt tilanne on kuitenkin toisenlainen, sillä poika päästelee myös ilahtuneita äännähdyksiä ja inahduksia. Tykkään itse todella paljon siitä, että koko ajan mennään muutenkin interaktiivisempaan suuntaan. Nykyään pidemmän aikaa kestäneen keinuttamisen tai muun kontaktin päätteeksi saattaa hyvinkin nähdä kiittävän kujeilevan hymyn. Usein tykkäänkin aloittaa päiväni puhumalla pehmoisia pojalle, jolloin hänen seuraava hymynsä auttaa heräämään ja tuo minullekin tarvittavaa iloista mieltä aamuun.
Viljamiin on ylipäätään alkanut tottua paremmin kuin ihan alussa. Jos äitillä on tapaamisia tai menoja, on minun jatkuvasti helpompi todeta pärjääväni pojan kanssa kaksin. Jos puolestaan lähdemme yhdessä ulos talosta, ei Viljamin mukaantulemista tarvitse sen enempää miettiä, vaan poika peitellään oitis kärryyn odottamaan. Toki täytyy ensin kuitenkin huomioida esimerkiksi pojan nälkätaso, joka on parasta hoitaa hyvälle mallille ennen ulos astumista. Oli miten oli, rutiinia on alkanut muodostua vähän joka osa-alueella, mikä on ehdottoman hyvä asia. Tilannetta voisi verrata vaikkapa uuden tanssikoreografian opetteluun – liike muuttuu koko ajan sulavammaksi ja kivuliaatkin alkukankeudet karsiutuvat harjoittelun myötä.
On tässä ihan vasta tullut yksi uusikin iso haaste arkeen, nimittäin elämä. Kesäaikaan istuttiin kaiket päivät kotona ja tehtiin mitä tykättiin, mutta nyt opiskelut taas jatkuvat ja tätäkin tekstiä kirjoitan opiskelijakirjasto Aleksandriassa kahden tunnin luentotauollani. Linda viettää paraikaa äitiyslomantapaista, mutta aikoo silti suorittaa joitain opintoja syksylläkin ja kuntoilla vielä siihen päälle. Minä puolestaan joudun tahkoamaan tänä vuonna lähemmäs 60 pistettä opintoja, sillä viime vuosina annoin työnteon viedä varsin runsaastikin aikaa luennoilta. Rankahkon opiskeluaikatauluni lisäksi päätin aloittaa tänä syksynä liikuntaremontin, joten vapaa-aikaa kuluu nyt myös läheisessä liikuntahallissa kuntojumpan, salibandyn ja joogan parissa. Tähän päälle aikaa imemään voi lisätä myös muutamat kirjoitusprojektini ja sivutyöni.
Aikataulutuksellisesti tämä syksy tulee olemaan haastava. Siinä missä minulla on enemmän menoja opintojen ja harrasteiden kanssa, Linda viettää paljon päiviä poikaa hoidellen. Sitten kun minä puolestaan tulen kotiin, pitää Lindankin saada aikaa itselleen. En voi siis aina vain lösähtää sohvalle puuduttavan päivän jälkeen, vaan minun tulee ajatella asioita pidemmälle. Toisaalta taas Viljamin kanssa on minusta varsin mukavaa viettää aikaa, joten mieluusti uhraan hänelle osan illastani, kunnes Lindan on taas aika imettää tai muuten vaihtaa takaisin vauvavuoroon. Ja niin, eihän Viljamin kanssa koko ajan tarvitse intensiivisesti olla, vaan kyllä hän voi siinä isän ja äidin vieressä sitterissäkin ihmetellä maailmaa tai vaikkapa vedellä hirsiä. Käytännössä kiireinen elämäntyyli kuitenkin aiheuttaa sen, että aikaa täytyy pystyä jakamaan, eikä samana päivänä ehkä ehdi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi, vaan jotain täytyy jättää huomiselle. Tosin tällaistahan se arki usein tuppaa olemaan joka tapauksessa – oli kotona sitten suloinen pikku lapsukainen tai ei.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)