Viljami 3 kk

Ja jälleen on kuukausi vierähtänyt: Viljami Leo Juhani on nyt jo kolme kuukautta vanha pieni pallero. Tai no pieni ja pieni, syntymäpaino oli 3590 grammaa, mutta tänään neuvolassa poju painoi jo 5370 grammaa. Pari kiloa kolmessa kuukaudessa ei ehkä kuulosta valtavalta painonnousulta, mutta prosentuaalisestihan tämä tarkoittaa, että kotonamme köllöttelee jo huomattavasti kookkaampi pojankolikka kuin alussa. Me vanhemmat emme tietysti tätä pituuskasvua kovin helposti huomaa, mutta kyllä sitä välillä tulee mietittyä, kuinka vauvan vauvuus vähitellen vähenee. If that makes any sense. Pituutta puolestaan oli syntymään nähden tullut jo 10,5 senttiä lisää, eli 61,5-senttinen pieni mies on tällä hetkellä kyseessä.

Viime kuuhun verrattuna poikaan on jälleen tullut kivasti muutoksia. Interaktiivisuus sen kuin lisääntyy, ja siinä missä edelliskuussa vähän äännähdeltiin, nyt Viljami osaa sille päälle sattuessaan jutella pidempäänkin. Käytännössä jos poika joutuu liian kauan tuijottelemaan televisiota katsovia vanhempiaan sitteristä, niin kohta alkaa kuulua tyytymätöntä muminaa. Kun poikaa sitten tämän seurauksena puhuttelee ja katsoo silmiin, niin lievä ruttu muuttuu usein viekkaaksi hymyksi. Pikkuinen tietää jo, mistä naruista vetää. Paljon ei poika jaksakaan enää vain katsella vierestä, vaan viettää mielellään aikaa sylin hellässä huomassa. Nykyään jos poju sitten on oikein hyvällä päällä, vaippa on puhdas, uni ei paina ja olokin on kylläinen, niin välillä energiaa riittää myös tyytyväisiin ja kiittäviin kujerteluihin. Tällainen myönteinen mekastelu on oiva kiitos hoivaajalle ja eräänlainen elämän tarkoitus itsessään.

Aivan viime aikoina Viljami on pari kertaa onnistunut kääntymään vatsalleen. Tämä on kuitenkin vielä työn ja tuskan takana ja edeltää runsaasti ähinää ja puhinaa. Myös katseen suuntaamisen kanssa olen ollut huomaavinani eroavaisuutta aikaisempaan, sillä voisin vaikka lyödä vetoa (en vanno, mutta veikkaan), että eilen Viljami tuijotteli selinmakuulta jalkojaan. Vähitellen hän alkaa ymmärtää oman monimuotoisuutensa ja sen, että ihminen on muutakin kuin vain kasvonsa. Eilen otettiin myös Lindan kanssa videolle, kun poika laittoi toistuvasti kättään suuhun. Oikeasti, onko mitään sen suloisempaa kuin vauva nauttimassa nyrkkinsä imemisestä?

Kuluneen kuun kamalin kokemus Viljamin kanssa oli, kun kävimme kaksistaan isossa S-Marketissa ostoksilla Lindan lähdettyä kaupungilta jo kohti kotia. Oli ruuhka-aika ja pipoa oli aivan järkyttävän paljon – ehkä enemmän kuin koskaan! Eiköhän Viljamille sitten tullut heti alkuun itku. Hetken aikaa tyynnyttelin pientä ja annoin tuttipullosta lopun maitotilkan. Pian itku jo taukosikin ja vieressä meitä tuijotti joku nainen. "Mun on pakko sanoa, mulla ei oo omia lapsia ja varmaan pitäisi olla jo tyyliin neljä, mutta onpas tuo sulonen... Niin rauhallinenkin!" Eipä vain ollut rauhallinen äsken, eikä sitten pian tämän jälkeenkään, vaan infernaalinen parku jatkui pian.

Minä siinä sitten hyssyttelin Viljamia ja yritin nostaa häntä syliin, mutta huuto oli oikeasti kovempi kuin koskaan, ääni särkyi ja kieli väpätti suussa lohduttomasti. Lopulta parkkeerasin kärryn vissiin kolmatta kertaa. Mietin jo hetken, pitäisikö minun sittenkin vain jättää tärkeät ostokset (korissa oli 15 tarjousruisleipää) kauppaan ja lähteä kiireellä kotiin Viljamin kanssa. Kokeilin kuitenkin vielä nostaa pojan olalleni ja rupesin joustamaan polvistani. Kuin ihmeen kaupalla huuto lakkasi. Vilkaisin pojan kasvoja, ja hänen silmäluomensa olivat jo puolisalossa. Innostuneena jatkoin keinuttelua ja lopulta laskin yllättävänkin syvään uneen vajonneen mukulan vaunuun (KUVA POSTAUKSEN ALUSSA). Joku sivullinen äiti kehaisi toimiani ja oma oloni oli helpottunut, mutta jännittynyt. Jätin suosiolla osan ostoslistasta käymättä, mutta pääsin kuin pääsinkin pojan kanssa läpi kassan ja itse asiassa aina kotiin asti ilman minkäänlaisia ongelmia. Tässäkin matkalla sain vielä paljon mukavia kommentteja ja onnitteluja pojan isyydestä – ihan mahtavaa, että ihmiset ovat niin ystävällisiä, kun on lapsen kanssa liikenteessä!

Loppuun pitää vielä kertoa, että eilen meillä oli Viljamin kanssa todella hauskaa. Kuuntelimme ja lauloimme nimittäin yhdessä suosikkini Billy Joelin kappaleita! Aluksi Viljami lähinnä hymyili hoilailulleni, mutta pian hän jo liittyikin mukaan! Tai siis liittyi ja liittyi – ei hän englanninkielisiä sanoja aivan osannut mutta oli kyllä ainakin vahvasti fiiliksessä mukana ja piti ääntä kivasti! Kun hän sitten kohta meni nukkumaan, lupasin laulaa hänen kanssaan vielä seuraavanakin päivänä, mutta äsken Viljami sitten tyytyikin lähinnä kuuntelemaan. Raukalla oli tänään raskas päivä, kun neuvolassa pistettiin kuulemma paljon rokotuksia.

Tällaista siis tällä kertaa! Nyt suunnittelemmekin sitten ensimmäistä yhteistä ulkomaanmatkaamme. Olisi mukava lähteä perheen kanssa jonnekin rentoon, turvalliseen, rauhaisaan ja lämpimään paikkaan. Tekisi taatusti hyvää meille kaikille.

Vauvavideo Viljamista

Kyhäsinpäs nyt tällaisen aikani kuluksi. Eikö ole aika herttainen?

Ylpeät ja nöyrät

Jonkin aikaa sitten luin tai kuuntelin taas Eckhart Tollen sanoja ja törmäsin kyseisen veikkosen puheisiin ylpeydestä. Ajattelinkin nyt jakaa hieman omia näkemyksiäni asiasta.

On mielenkiintoista, kuinka yhdysvaltalainen ja suomalainen kulttuuri eroavat toisistaan. Siinä missä suomalaiset paljolti peittelevät egoaan, suhtaudutaan USA:ssa esimerkiksi omiin saavutuksiin hyvin eri tavalla. Suomessa sanotaan, että se jolla onni on, se onnen kätkeköön. Ylipäätään meillä päin ajatuksena on, että nöyryys ja vaatimattomuus ovat hyveitä. Vissiinkin Yhdysvalloista on kuitenkin amerikkalaistumisen myötä hiipimässä maahamme malli, jossa omia saavutuksia jaetaan ja käytännössä kehutaan toisille.

Ehkä selkein – joskin samalla salakavalin – tapa kehua itseään on kertoa, kuinka on ylpeä jostakin aikaansaannoksestaan.

– Olen kyllä ylpeä itsestäni, kun jaksoin juosta maratonin!
– Olen niin ylpeä sinusta!
– Olen kaksivuotiaan lapsen ylpeä äiti!
– Olen suomalainen ja ylpeä siitä!

Omaan korvaani tällaiset – usein hieman epähuomiossakin sanotut – jutut nykyään särähtävät. Mitä ylpeys oikeastaan edes on? Jos "minä olen ylpeä itsestäni", niin kuka siis on ylpeä ja kenestä se joku on ylpeä? Kyseessä on kaiken pahan alku ja juuri, ego, ihmismielen sopukka, joka tahtoo aina olla parempi kuin muut ja enemmän kuin mitä itse on. Ego on se osa meitä, joka näkee hyvän aina tulevassa tai menneessä, ei koskaan tässä hetkessä. Ego on kyltymätön, ja sillä on aina verukkeita tehdä elämästämme vaikeampaa ja kielteisempää kuin nykyhetki oikeasti on. Ego on se syy, miksi voit istua rauhallisesti sohvalla kuin minä tahansa muunakin iltana, mutta silti et voi hyvin, koska murehdit tulevaa tai mennyttä, joihin kumpaankaan et voi vaikuttaa. Ego on syy siihen, miksi omaksut jatkuvasti rooleja, joiden mukaan elää ja kuolla sen sijaan, että voisit vain olla oma itsesi. Koetko olevasi huono opiskelija? Älä pyri olemaan opiskelija tai hyvä opiskelija, pyri vain olemaan oma itsesi. Kun olet oma itsesi, arkesi on omanlaistasi. Kun menet kauppaan, esitätkö kassalla asiakasta vai oletko se sama ihminen kuin kavereillesikin? Oletko roolissa vai kohtaatko muut ihmiset ihmisinä? Jos vedät jatkuvasti roolia ja pyrit aina olemaan muiden silmissä enemmän kuin olet, kuuluu ylpeys todennäköisesti sanavarastoosi.

Palataanpas siis takaisin pääajatukseen. Ylpeys – mitä se on? Ylpeys on sitä, että koet olevasi parempi kuin muut. Niin, se on hyvää itsetuntoa, hyvää roolin vetämistä. Tolle hyvin toteaa, että "hyvä itsetunto" tarkoittaa itse asiassa sitä, että koet vertautuvasi muihin ihmisiin suotuisasti. Kuinka usein olet kuullut, että esimerkiksi alkoholistilla kadun kulmassa on hyvä itsetunto? Entä kuinka usein hyvästä itsetunnostaan puhuu henkilö, jolla on pinnallisesti asiat paremmin kuin muilla? Loppujen lopuksi itsetunto on kuitenkin vain egon asia, eikä sillä ole juuri tekemistä onnellisuuden kanssa. Jos egomme on vahva, ilahdumme salaisella tasolla muiden epäonnesta ja kärsimme siitä, kun muilla menee paremmin kuin meillä – tai siis näin tekee egomme, emme me pohjimmiltamme. Käytännössä nämä asiat siis vaikuttavat itsetuntoomme. Mikään määrä hyvää itsetuntoa ei kuitenkaan tee meitä onnelliseksi. Hyvän olon täytyy tulla syvältä sisältä, ei egosta, sillä sitä ei voi tyydyttää kuin hetkeksi kerrallaan.

Katsotaanpas sitten hieman noita aiemmin mainitsemiani ylpeysjulistuksia:

– Olen kyllä ylpeä itsestäni, kun jaksoin juosta maratonin!

Tässä siis henkilö kertoo olevansa ylpeä jaksettuaan juosta maratonin. Jos esimerkin henkilö kertoo tämän jollekin sellaiselle, joka ei ole juossut maratonia, niin mitä tämä toinen ajattelee asiasta? Entä mitä ajattelee ylipäätään ihminen, joka tahtoo kertoa toiselle maratonia juoksemattomalle ylpeydestään? Kyseessä on tilanne, jossa ihmiset vertailevat toisiaan ikään kuin toinen olisi toista parempi, vaikka jokainen ihminen on yhtä arvokas.

– Olen niin ylpeä sinusta!

Tämä on asia, jota vanhemmat usein sanovat lapsilleen. Minusta tämä on väärin, sillä ylpeys on asia, jota joko on tai jota ei ole. Minua on aina ärsyttänyt, kun American Idolissa finalistien vanhemmat kertovat, kuinka "proud" he ovatkaan lapsestaan. Entä jos tämä lapsi olisikin pudonnut kisasta jo alkukarsinnoissa? Vanhempien tehtävä ei ole investoitua lapsensa asioihin niin, että heillä olisi varaa olla ylpeä tästä ja tämän saavutuksista. Vanhempien kuuluu rakastaa lastaan kävi miten kävi. Ylpeys lapsesta tarkoittaa vähintäänkin epäsuorasti, että vanhempi käsittelee lastaan omistamaan asiana ja ottaa täten osan niin sanotusta kunniasta itselleen. Vanhempi on vanhemman roolissa, ei aito itsensä. Parempi olisi siis sanoa rakastavansa lastaan. Kun Viljami tekee jotain hyvää, en tahdo valita helppoa tietä ja kertoa ylpeydestäni, vaan tahdon sanoa hänelle jotain kaunista, kannustavaa ja rakastavaa. Oikea rakkaus ei ole ehdollista, sillä se ottaa huomioon ihmisyyden syvimmän tason, eikä toimi ainoastaan egon korkeudelle.

– Olen kaksivuotiaan lapsen ylpeä äiti!

Miksi ylpeä? Miksei iloinen? Tekeekö se, että sinulla on lapsi sinusta jotenkin paremman ihmisen? Onko tuon asian esille tuominen ja sanominen sinusta paras tapa osoittaa rakkauttasi lastasi kohtaan? Välillä minultakin on kysytty, miltä tuntuu olla isä. Ei se tunnu miltään, en minä ole isä, vaan minä olen vain minä. Enkä myöskään halua koskaan ruveta isäksi, vaan haluan oppia tuntemaan lapseni minuna. Totta kai minun täytyy kuitenkin kantaa isällisiä vastuita ja pitää hänestä huolta, mutta nämäkin asiat pyrin tekemään omana itsenäni, en roolin kautta. Roolit vain rajoittavat meitä ja vievät meistä aitouden.

– Olen suomalainen ja ylpeä siitä!

Tässä puolestaan on esimerkki nationalismista ja minun mielestäni suoraan sanottuna ksenofobiasta eli muukalaisvihasta. Miksi olet ylpeä suomalaisuudestasi? Sinä synnyit tänne ja täällä on hyvä olla, mutta miksi olet asiasta ylpeä niin kuin olisit itse tehnyt asian eteen jotakin? Suomeen syntymistä kutsutaan syystä nimenomaan lottovoitoksi, ei erinomaiseksi valtiolliseksi vainuksi. Itsekin pidän kyllä vallan paljon Suomesta ja olen iloinen, että olen syntynyt tänne, mutta en minä asiasta mitenkään ylpeä ole.

Loppuun sanottakoon, että nöyryys on hyve, joka nykypäivänä jää helposti egoistisen yhteiskunnan jalkoihin. Nykyään pitää osata markkinoida itseään, esittää itsensä hienossa valossa ja kerätä saavutuksia ja lihottaa CV:tä. Ihan vasta meidän piti uraenglannin kurssilla kertoa viisi suurinta saavustamme elämässä. Parini esitteli itsensä aluksi nöyrästi todeten, että ei koe oikeastaan saavuttaneensa mitään ihmeellistä lyhyen elämänsä aikana. Minusta tämä on erittäin hyvä lähtökohta ja osoittaa suurta viisautta. Sitähän sanotaan, että me suomalaiset olemme huonoja kehumaan itseämme, mutta minusta tämä ei ole ollenkaan huono asia. Ei siis sillä, että tästä ominaisuudesta pitäisi ylpeä olla, mutta ei sitä kyllä tarvitse hävetäkään.

Viljami 2 kk

No niin, tänään on sitten pojulla takanaan kaksi kuukautta elämää kohdun ulkopuolella. Olisi siis taas aika pistää muistiin kokemuksia kuluneen kuukauden varrelta. Ja kuten Jani Stolt viime kerralla kommentissaan toivoi, kokoan jonain päivänä nämä tekstit johonkin yhteen paikkaan selattavaksi. Koenkin, että koska minulla ei ennen omaa jälkikasvua ollut oikeastaan mitään kokemusta vauvoista, tarjoavat tekstini jokseenkin avaavan kattauksen siihen, millaista isäksi tai ehkä äidiksikin tulo pohjimmiltaan on. Toisaalta taas jokainen tietysti kasvaa näihin juttuihin lopulta itse ja ihan omalla tavallaan. Yksi kauaskantoisempi haaveeni on sitten jonain päivänä näyttää Viljamillekin nämä kirjoitukset..

Mitä viimeisen kuukauden aikana sitten on tapahtunut? Noh, ensinnäkin poika tosiaan kastettiin ja hänelle annettiin ikioma nimi. Pitkän pohdinnan päätteeksi päädyimme nimeen Viljami Leo Juhani, joka mielestäni rimmaa kivasti ja kuulostaa sopivasti modernilta olematta kuitenkaan varsinainen trendinimi. Ristiäisissä jotkut pohtivat jo pienokaiselle lempinimiä, mutta minun ja Lindan kanta on toistaiseksi yhtenäinen – me kutsumme Viljamia Viljamiksi, emmekä miksikään Viltskuksi tai Viliksi. Toisaalta toki rakkaan lapsen nimestä voi jokunen vitsikäs väännöskin olla olemassa, mutta ne ovat sitten samassa käyttötarkoituksessa kuin tälläkin hetkellä käyttämämme "poika" ja "poju", joilla välillä viittaamme Viljamiin. Välillä tykkään kutsua häntä myös "pieneksi mieheksi", mikä on minusta paljon hauskempaa kuin kutsua häntä päinvastaisesti "isoksi pojaksi".

Viljamikin on viime kuukauteen verrattuna jonkin verran muuttunut. Hän hymyilee huomattavasti entistä enemmän ja myös harjoittelee pienimuotoista juttelua. Yhdessä vaiheessa vissiin toisen kuun alussa totesin, että aina kun Viljami ääntelee, on hänellä jokin hätänä. Nyt tilanne on kuitenkin toisenlainen, sillä poika päästelee myös ilahtuneita äännähdyksiä ja inahduksia. Tykkään itse todella paljon siitä, että koko ajan mennään muutenkin interaktiivisempaan suuntaan. Nykyään pidemmän aikaa kestäneen keinuttamisen tai muun kontaktin päätteeksi saattaa hyvinkin nähdä kiittävän kujeilevan hymyn. Usein tykkäänkin aloittaa päiväni puhumalla pehmoisia pojalle, jolloin hänen seuraava hymynsä auttaa heräämään ja tuo minullekin tarvittavaa iloista mieltä aamuun.

Viljamiin on ylipäätään alkanut tottua paremmin kuin ihan alussa. Jos äitillä on tapaamisia tai menoja, on minun jatkuvasti helpompi todeta pärjääväni pojan kanssa kaksin. Jos puolestaan lähdemme yhdessä ulos talosta, ei Viljamin mukaantulemista tarvitse sen enempää miettiä, vaan poika peitellään oitis kärryyn odottamaan. Toki täytyy ensin kuitenkin huomioida esimerkiksi pojan nälkätaso, joka on parasta hoitaa hyvälle mallille ennen ulos astumista. Oli miten oli, rutiinia on alkanut muodostua vähän joka osa-alueella, mikä on ehdottoman hyvä asia. Tilannetta voisi verrata vaikkapa uuden tanssikoreografian opetteluun – liike muuttuu koko ajan sulavammaksi ja kivuliaatkin alkukankeudet karsiutuvat harjoittelun myötä.

On tässä ihan vasta tullut yksi uusikin iso haaste arkeen, nimittäin elämä. Kesäaikaan istuttiin kaiket päivät kotona ja tehtiin mitä tykättiin, mutta nyt opiskelut taas jatkuvat ja tätäkin tekstiä kirjoitan opiskelijakirjasto Aleksandriassa kahden tunnin luentotauollani. Linda viettää paraikaa äitiyslomantapaista, mutta aikoo silti suorittaa joitain opintoja syksylläkin ja kuntoilla vielä siihen päälle. Minä puolestaan joudun tahkoamaan tänä vuonna lähemmäs 60 pistettä opintoja, sillä viime vuosina annoin työnteon viedä varsin runsaastikin aikaa luennoilta. Rankahkon opiskeluaikatauluni lisäksi päätin aloittaa tänä syksynä liikuntaremontin, joten vapaa-aikaa kuluu nyt myös läheisessä liikuntahallissa kuntojumpan, salibandyn ja joogan parissa. Tähän päälle aikaa imemään voi lisätä myös muutamat kirjoitusprojektini ja sivutyöni.

Aikataulutuksellisesti tämä syksy tulee olemaan haastava. Siinä missä minulla on enemmän menoja opintojen ja harrasteiden kanssa, Linda viettää paljon päiviä poikaa hoidellen. Sitten kun minä puolestaan tulen kotiin, pitää Lindankin saada aikaa itselleen. En voi siis aina vain lösähtää sohvalle puuduttavan päivän jälkeen, vaan minun tulee ajatella asioita pidemmälle. Toisaalta taas Viljamin kanssa on minusta varsin mukavaa viettää aikaa, joten mieluusti uhraan hänelle osan illastani, kunnes Lindan on taas aika imettää tai muuten vaihtaa takaisin vauvavuoroon. Ja niin, eihän Viljamin kanssa koko ajan tarvitse intensiivisesti olla, vaan kyllä hän voi siinä isän ja äidin vieressä sitterissäkin ihmetellä maailmaa tai vaikkapa vedellä hirsiä. Käytännössä kiireinen elämäntyyli kuitenkin aiheuttaa sen, että aikaa täytyy pystyä jakamaan, eikä samana päivänä ehkä ehdi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi, vaan jotain täytyy jättää huomiselle. Tosin tällaistahan se arki usein tuppaa olemaan joka tapauksessa – oli kotona sitten suloinen pikku lapsukainen tai ei.

Millainen on viisas ihminen?

Tämän kirjoituksen otsikkona on kysymys, joka ei suoranaisesti liity aiheeseen mutta tavallaan liittyy kuitenkin. Pohdin tänään ääneen avopuolisolleni erilaisia mielen "hyveitä", ja päätin jakaa ne neljään eri kategoriaan. Käsittelen tässä kirjoituksessa niitä kategorioita ja puin löydöksiäni. Nämä löytämäni niin sanotut mielen hyveet ovat älykkyys, järki, viisaus ja lahjakkuus.

Mikä näitä neljää mielen hyvettä sitten oikein yhdistää? Hyve on tässä tapauksessa todella keinotekoinen sana, mutta en keksi oikein mitään järkevämpääkään sanaa tai sanayhdistelmää, joka ei sisältäisi jo jotain noista neljästä sanasta mutta kattaisi kuitenkin ne kaikki. Jollain tasolla jokainen noista sanoista kuitenkin kuvastaa jonkinlaista päänsisäistä suuretta, jota ainakin teoreettisesti pystyy ihmiskohtaisesti mittaamaan – tai jos ei pysty mittaamaan, niin ainakin noista kaikista puhutaan päivittäin ilman mitään erityisen selkeää erontekoa.

Älykkyys

Mielivaltaisessa jaottelussani olen todennut, että minusta älykkyys on tavallaan mielen hyveiden alin taso. Tästä huolimatta älykkyyttä pidetään maailmassa jokseenkin suuressa arvossa. Älykkyys, eli englanniksi intelligence, on käytännössä henkilön kirjaviisautta. Samaan sanaperheeseen liittäisin sellaiset sanat kuin perehtyneisyyden ja lukeneisuuden. Älykäs ihminen on henkilö, joka tietää jostain määrätystä asiasta tai asioista paljon. Jos ihminen haluaa tienata paljon rahaa, on älykkyys se, mitä yleensä tarvitaan. Sen sijaan älykäs ihminen voi kuitenkin olla elämäntaidoiltaan puutteellinen, eikä sana ota mitenkään kantaa siihen, miten tätä hyvettä omaava (svetisismi, ei kovin älykästä käyttää sellaista, eihän?) henkilö esimerkiksi kohtelee muita ihmisiä. Toisinaan kuulee ihmeteltävän muun muassa sitä, kuinka niin ja niin älykäs henkilö voi olla niin ja niin ilkeä, ärsyttävä ja empatiakyvytön. Älykkyys on lisäksi asia, joka monesti johtaa henkilön egon paisumiseen. Tämän uskon johtuvan muun muassa siitä, että älykkäinä itseään pitävät ihmiset päätyvät usein hakemaan merkityksen elämäänsä rationaalisesta ja mahdollisesti kylmästä logiikasta. Hyvä elämä kun ei kuitenkaan ole pelkkiä laskettavissa olevia kaavoja ja luokitteluja, vaan se on enemmänkin näkemistä niiden tuolle puolen. Voi älykäs ihminen toki ystävällinenkin olla, mutta tuossa nyt muutamia huomioita usein älykkyydestä puhuttaessa piiloon jäävistä seikoista.

Järki

Siinä missä älykkyys on perehtyneisyyttä ja lukeneisuutta, järki on mielestäni soveltamista. Jos älykäs ihminen on kuin tietokone, jonka sisällä on paljon dataa, on järkevä ihminen tietokone, jossa on datan lisäksi myös hyvä määrä suoritustehoa. Käytännössä siis järkevyys on eräänlaista taitoa käsitellä opittua. Toisaalta näkisin, että ihminen voi myös olla järkevä, ilman että hän on erityisen älykäs – tällöin hän ei ehkä ole niin perehtynyt asiohin mutta osaa silti antaa itsestään tarvittavan hyvän (älykkään) kuvan. Järkevä ihminen on skarppi ja terävä, ja hänestä huokuu eräänlainen tietävyys. Englanniksi järkevää ihmistä nimitetään sanalla smart, joka on myös hyvä sana kuvaamaan nimenomaan käytännönläheistä terävyyttä. Suomalaisittain puhutaan myös maalaisjärjestä, joka siis minun luokittelujeni perusteella on oikeastaan jo hieman tautologiaa (eli liiallista toistoa… enkö ollutkin älykäs, kun käytin tuollaista hienoa sanaa? toisaalta olisin voinut olla järkevä ja tajuta olla käyttämättä moista monille tuntematonta ja itsekorosteista sivistyssanaa). Maalaisjärki-sanallahan tarkoitetaan nimenomaan eräänlaista soveltamiskykyä, joka vieläpä korosteisesti erotetaan älykkyydestä. Järki on eräänlaista hiljaista tietoa, joka löytyy melkeinpä enemmän ihmisen sisältä kuin ulkopuolelta – siis hieman samalla tavalla kuin seuraavaksi esiteltävä viisauskin, vaikkakaan ei yhtä selkeästi.

Viisaus

Viisaus (englanniksi wisdom) on tietyllä tavalla mielen hyveistä se syvällisin ja mielestäni myös tärkein muoto. Yhdistän ajatuksen viisaudesta vahvasti spirituaalisuuteen. Siinä missä äly on kirjoista opittua ja järki on soveltamiskykyä, viisaus kumpuaa syvältä ihmisen sisältä ja vaatii aikaa kasvaa. Kun sanotaan "viisas mies", ei kenellekään tule mieleen parikymppinen nuori aikuinen, vaan enemmänkin vanha, elämää nähnyt henkilö. Samalla tavalla kun puhutaan "älykkäästä miehestä", ei suurin osa ajattele vanhusta tai edes välttämättä henkisesti erityisen kypsää ihmistä. Viisaus on mielen hyveistä hiljaisin, eikä sitä oikein voi mitata, sillä se on syvemmällä tasolla kuin mikään mahdollinen mitta tai ihmismieli ylipäätään. Viisaus on suureena kuin valtameri tai ääretön avaruus. Se on opittu asenne, jonka omaksunut tietää, että kaikkein tärkeämmät vastaukset löytyvät ihmisen läsnäolosta, tästä hetkestä, sisältäpäin – intuitiosta. Viisaus on mielen hyveistä tärkein, mutta silti se on helpoin löytää, jos sitä vain tajuaa etsiä itsestä. Viisas ihminen on sisäisen tasapainon tilassa ja osaa etsiä onnellisuutta myös sisältäpäin tässä ja nyt. Viisaan ihmisen ei siis tarvitse olla koko ajan enemmän, eikä hänen elämänsä tarvitse olla ulkoisen yltäkylläisyyden sävyttämää.

Lahjakkuus

Halusin ottaa jaotteluuni mukaan myös lahjakkuuden (englanniksi talent), joka pitää sisällään sellaiset hyveelliset mielen asiat, jotka ovat joillekin ihmiselle sisäsyntyisiä. Suurin osa mielen hyveellisyydestä on kaikkien ulottuvilla, mutta lahjakkuus tekee tähän eron. Esimerkkinä ottaisin sellaisen arvostetun ammatin kuin lääkäri. Lääkärit tienaavat yhteiskunnassa kovaa liksaa, eikä moni pääse lääkäriksi, mutta suurin osa meistä olisi voinut päästä lääkäriksi, jos olisimme alun perin pelanneet korttimme sen vaatimalla tavalla. Vähemmän koulutetut henkilöt saattavat usein olla harmissaan siitä, kun enemmän koulutetut kaverit tekevät kovapalkkaista hommaa, johon itsellä ei ole mahdollisuutta päästä. Pitää kuitenkin ottaa huomioon, että koska älykkyys on pääasiallisesti kaikkien ulottuvilla, eivät sitä vaativat työt ole ekslusiivisia vain harvoille ja valituille – paitsi että älykkyyden (eli kuten aiemmin todettua, kirjaviisauden) keräämistäkään ei voi aloittaa liian myöhään, mikäli mielii tämän elämän aikana ruveta lääkäriksi. Toisaalta lääkärin ammattiin vaaditaan myös matemaattista osaamista, josta osa luullakseni on sisäsyntyistä lahjakkuutta, mutta jota uskon voivan kompensoida rankalla työllä, harjoittelulla ja pänttäämisellä (eli älykkyyden hankkimisella, eli vielä yksinkertaisemmin perehtymällä asioihin).

---

Kertokaapas mielipiteitänne aatoksistani! Menikö ihan metsään?

Lapsukainen 1 kk

Näinhän se on, että laps täyttää tänään jo kuukauden. Voisi siis väittää, että vauvaelämä on nyt virallisesti jo käynnissä. Monta hienoa hetkeä mahtui tähän ensimmäiseen kuukauteen, joten summailempa taas tuntojani hieman.

First things first, eli kyllä – olen saanut unta ihan mukavasti. Vauvoja on tietysti monenlaisia ja eritarpeisia, mutta toistaiseksi ainakaan tuon oman mukulan kanssa ei mitään helvetillisiä öitä ole monta ollut. Toki minä miehenä vähemmän joudun lotkauttamaan korviani öisille itkuille muutenkin, sillä Lindahan se on, joka joutuu melko tasaisin väliajoin imettämään. Vissiin joka yö muistan kertaalleen heränneeni muutamaksi sekunniksi tilanteeseen, jossa lapsi ruokailee vieressä. Linda on kyllä selviytynyt tästä alkuäitiydestä todella hyvin, vaikka joutuukin aina heräilemään. Yksi tai kaksi yötä on ollut, jolloin väsymys on ollut vähän kovempaa ja lapsi ei ole meinannut saada unta, mutta muuten on mennyt oikeinkin kivasti. Kaikenlaisten valmistavien kauhutarinoiden jälkeen yöt eivät ole kyllä tuntuneet ollenkaan niin pahoilta, ja samanlaista on sanonut siis lapsen äitikin. Katsoo sitten, kun tulee taas opiskelukiireet ja arkiherätykset takaisin kuvioihin... Toistaiseksi jos yöunet ovat jääneet joskus vähän vähäisemmäksi, niin onpahan saatu ainakin nauttia päikkäreistä.

Lapsen itku oli mulle ennen sellainen asia, joka nostatti karvat pystyyn ja ärsytyslukeman ylös. Oman jälkikasvun kanssa ei ole ollut kuitenkaan näin missään vaiheessa. Kun söpöt pienet kasvot kääntyvät mutruun, tekee minun mieli lohduttaa ja sanoa pikkuiselle muutama kannustava sana. Pidempään jatkuessaan itku alkaa lähinnä surettaa, kun voi tulla voimaton olo, kun toinen on yhtäkkiä kuin maailma romahtaisi. Usein kun nostaa pojan syliin tai vaikka heiluttaa sitteriä, saattaa itku kuitenkin loppua ihan tuosta vain. Nuo tuollaiset ovat erittäin palkitsevia hetkiä ja ovat muodostuneet yhdeksi suurista arjen iloista.

Lapsen kanssa mukavaa on myös se vaaleapunainen ja pörröinen maailma, jossa itsekin saa siinä siivellä elellä. Paidoissa on hymyileviä eläimiä ja muutenkin kaikki on niin myönteistä, mukavaa ja ystävällistä. Lapsen vaippatuotoksia ja pieniäkin saavutuksia ihastellaan hymyillen. "Oho, onpas poika tehnyt ison pissan vaippaan! Hyvä poika! Ja hieeeenosti pysyi paikallaan, kun paitaa vaihdettiin!" Hiljalleen maailmaa alkaa hahmottaa hieman erilaisesta näkökulmasta, jossa pienet kivat hetket ovat ansaitulla paikallaan tärkeämmässä asemassa kuin suuret saavutukset ja elämän isot ja vakavat linjat. Tuntuu upealta, kun suunnittelee pitkän kauppa- ja ruokailureissun ja pieni mies nukkuu tyytyväinen ilme kasvoillaan koko ajan, vaikka matkan varrelle kuinka kuuluu julkisia kulkuneuvoja ja kärryn työntämistä töyssyisillä mukulakivillä. Kotiin saapuessa on voittajafiilis, kun eihän se elämä niin hankalaa taas ollutkaan.

Ensimmäisen kuukauden aikana on ollut palkitsevaa myös katsella pojan alituista kehitystä. Pituutta ja painoa tulee huimaa vauhtia, ja lapsen moni-ilmeisiä kasvoja kestää ihmetellä päivästä toiseen. Siinä missä ensimmäisten viikkojen aikana vauva ei kyennyt katsekontakteihin, seuraa hän nyt puhujan kasvoja hienosti ja toisinaan väläyttelee jopa maailman ihaninta ja luonnollisinta hymyä. On kyllä lutuinen tapaus, ei voi muuta sanoa! Lisäksi hienoa on mennä makuulle lapsen viereen, tuijotella silmiin ja kertoa sille, kuinka hieno ja täydellinen poika se onkaan. Usein tulee tippa silmään.

Kun olin pikkulapsi, tuli meille taloon Molli-kissa. Runollisesti Molli kuoli sillä viikolla, kun muutin pois kotoa Helsinkiin. Molli oli minulle tosi tärkeä, ja usein surullisina hetkinäkin menin sen luo, puhuin sille ja silitin sitä. Nyt lapsen kanssa huomaan tekeväni samaa – silittelen sen sileää pientä päätä varsin usein. Kyseessä on kuin symbioottinen terve suhde, jossa molemmat nauttivat olostaan ja kohtaavat toisensa kunnioittaen ja rakastaen.

Noh, tekstistäni voinee lukea, että on tuo pieni mies vienyt aika hyvin sydämeni mukanaan. Näinpä voin edelleen todeta, että on todella kivaa, että meitä on nyt kolme. Iso kiitos kuuluu Lindalle, joka äitinä tekee joka tapauksessa sen suurimman työn ja osaa hyvin nauttiakin siitä. Ison hatunnoston paikka!

Isyys kolkuttelee jo ovella – fiiliksiä ennen ja nyt

Tervetuloa, arvon lukijat! Pitkään on pidelty hiljaiseloa, mutta nyt voisi taas muutaman aatoksen jakaa – ihan vaikka vain ajankuluksi kalseana kesäpäivänä.

Nyt on tiistai 10.6., ja laskettuun aikaan on enää noin kolme ja puoli viikkoa. Kuten aina voi sanoa menneisyyttä ja nykyhetkeä toisiinsa verratessa, niin tämä odotusaika on kyllä mennyt varsin nopeasti.

Oikeasti: oletteko edes huomanneet, miten useasti ihmiset päivittelevät, kuinka nopeasti aika on mennyt? Vai milloin viimeksi kuulitte jonkun ihmettelevän, kuinka vuosi on mennyt niin hitaasti? Aika on illuusio, josta ei koskaan saa kiinni, koska joka hetki on nyt. Eilen jokaikinen hetki oli nyt, nyt on nyt ja myös huomenna jokainen hetki on nyt. Mutta ei mikään muu kuin entinen nyt tunnu niin etäiseltä. Huh, kello on jo 21.52, vastahan se oli 14.00! Onpas tämä päivä mennyt nopeasti! Ja niin edelleen.

Laskettu aikamme on siis edelleen 4. heinäkuuta eli Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivänä. Samalla tavalla kuin koko raskausaikana, en oikein vieläkään ole aivan sisäistänyt sitä, että minusta tulee isä. Avovaimoni kirjoittelee vauvablogia ja on ostanut tuhansia vauvanvaatteita (tai jotain sinnepäin; en ole pysynyt laskuissa), mutta minuun tämä koko juttu ei ole samalla lailla vaikuttanut. Toki myös naisen hormonaalisilla muutoksilla ja konkreettisella vatsankasvulla voi olla osansa siinä, että lapsen äiti kokee asian kouriintuntuvampana kuin lapsen isä. Muutenkin olen ollut huomaavinani miesten ja naisten eroista, että miehillä on enemmän tapana uppoutua nykyhetken toimiin ja toimintoihin, kun taas naiset jakavat usein huomiotaan laajemmalle sektorille.

Oli miten oli, on minullakin alkanut herätä jo kiinnostavia ajatuksia tätä tulevaa perheenlisäystä kohtaan. Tänään synnytyssairaalamme Kätilöopiston tutustumiskäynnillä mietin, kuinka jännää onkaan sitten kun lapsi on lopulta sylissä. Sitten voi sanoa, että on ollut paikalla, kun eräs ihmiselämä alkoi. Sitten voi sanoa luoneensa elämää. On niin omituista ajatella, että itsellä on sellainen mahti, että pystyy luomaan jotain sellaista, jolla on potentiaalia koskettaa monen elämää sekä luoda taas uutta elämää, jolla on taas potentiaalia koskettaa monen elämää... On siis mielenkiintoista olla osa tätä kiertokulkua ja tätä elämän karuselliä, joka pyörii ja pyörii vaan.

Siinä missä avovaimo hössöttää (siis mukavalla tavalla) tulevista vauva-ajoista, minä olen osittain kääntänyt katseeni jo pidemmälle. Mietin sitä, kun lapsi oppii puhumaan ja alkaa kysellä minulta hölmöjä kysymyksiä. Sitten voin vastata parhaani mukaan ja nähdä, kun oma jälkikasvuni katsoo minua suurilla silmillä epäuskoisesti. Voin kokea elokuvamaisen eeppisiä hetkiä, joissa lopussa taputan lastani päähän ja sanon, että hopi hopi kouluun siitä jo. Toisaalta voin olla myös mukana tukemassa mukulaa raskaina aikoina. Voin olla mukana rakentamassa lapsoselle tervettä itsetuntoa ja luomassa tunnetta siitä, että hänestä välitetään. Voin sanoa hädän hetkellä, että kyllä se siitä ja antaa Pätkiksen. Voin opettaa häntä lukemaan ja kokea itseni viisaaksi, kun osaan seiskan kertotaulun – vaikka silmät sidottuna.

Koen, että lapsenkasvatus on kaiken muun mielenkiintoisen lisäksi pitkä kurssi ihmisen psykologiaan. Sitä saa olla todistamassa läheltä, kuinka ihmiselämä syntyy ja kasvaa lapsesta aikuiseksi. Sitä saa nähdä, kuinka nappulalla kiinnostuksia tulee ja menee ja kuinka vähitellen äly ja ajattelu kehittyvät. Varsin paljon odotan sitä suurta hetkeä, kun lapseni sanoo minulle jotain viisasta ja minä jään leipäläpi pyöreänä ihmettelemään. Kaikenlaista tällaista höpsöä on varmasti tulevina vuosina tulossa!

Jotkut nuoret ajattelevat, että lapsen saaminen rajoittaa elämää. Yleensä tällaista sanovat sellaiset, joilla ei ole lapsia ja jotka kokevat lapsiajat muutenkin etäisiksi. Lasten vanhemmat puolestaan puhuvat lapsenkasvatuksen raskaudesta mutta palkitsevuudesta. Vasta pari päivää sitten vanha ala-astekaverini kuuli vauvauutiseni ja kertoi kokemuksestaan, kuinka lapsi tuo paljon uutta sisältöä elämään. Itse uskon, että lapsen myötä monet prioriteetit muuttuvat ja ajankäsittelyn taito korostuu, mutta yleisesti ottaen muutokset lienevät parhaaseen päin. Tärkeää on pitää jonkinlaista fokusta itsessäkin, jotta myös lapsen vanhemmat voivat hyvin. Jos toinen vanhemmista tarvitsee omaa aikaa tai haluaa nähdä kavereitaan, ei toivetta sovi sivuuttaa. Olenkin itse asiassa itse lähdössä mökkeilemään neljäksi päiväksi kolmisen viikkoa lapsen syntymän jälkeen.

Elämänkatsomuksellisesti pitäisin hyvänä sitä, että lapsi useimmiten ikään kuin pakottaa vanhempansa eräänlaiseen läsnäoloon. Yksi tärkeimpiä oppimiani elämänohjeita on, että itseään ei pitäisi ottaa liian vakavasti. Kun ottaa itsensä liian vakavasti, alkaa vaatia asioita elämältä ja muilta ihmisiltä. Olemassaolo ei olekaan enää ihana lahja, vaan tekemisestä tulee tuskaista pakkopullaa ja väkinäistä vääntämistä. Muiden sanat pääsevät helposti ihon alle ja vastoinkäymiset lannistavat.

Lapsi auttaa vanhempaa asettamaan itsensä ja liioitellut omat tarpeensa taustalle. Pieni vastoinkäyminen ei ehkä tunnukaan enää niin merkittävältä. Vauva-aikojen koettelevuus tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden valtavaan kasvuun, ja ilman sitä kasvua arki alkaakin rakoilla ja luhistua. Samalla tavalla toimii myös parisuhteessa lähes vääjäämättä eteen tuleva eriytymisvaihe, joka seuraa auvoista alkuhuumaa ja iloista rakastumisvaihetta. Jotkut pelästyvät eriytymisvaihetta ja kokevat epämiellyttävät vaiheet merkkinä siitä, että kaikki on pilalla. Hyvin varustautuneet kumppanukset puolestaan mukautuvat tilanteisiin ja kaivavat onnen esiin vaikka kiven alta. Tällöin hankalat ajat nähdään sellaisina kuin ne varsin usein ovatkin – itseä ihmisenä kehittävinä kasvukipuina.

Hyödyllinen ja hyödytön idealismi

No niin, onpas siinä taas otsikko. Melkein tulee fiilis, että olisin oikeasti jokin älykäskin yksilö – politiikkaa ja maailman asioita herkeämättömästi seuraava kosmopoliitti... Vaan ei. Tuohonkin virkkeeseen pistin noin 68,94 % kaikista osaamistani sivistyssanoista.

Haluan nyt puhua sellaisista asioista kuin suvaitsevaisuus ja eläinten oikeudet. Siinä on kaksi isoa asiaa, jotka puhuttavat monia nykypäivänä. Jotkut puolustavat homoja, jotkut vihaavat heitä. Jotkut puhuvat eläinoikeuksien puolesta, jotkut sanovat, että piutpaut ja pataan vaan! Itse haluaisin nyt esitellä omia pöhköjä kantojani.

Homot – eheytystä vailla olevia friikkejä vai ihmisiä siinä missä sinä ja minäkin?

Homoseksuaalisuus on sitä, että tuntee vetoa oman sukupuolensa edustajiin vastakkaisen sukupuolen sijaan. Tämän tietävät kaikki, mutta kaikille se ei ole ok. Osa suhtautuu homoseksuaalisuuteen sairautena, osa vanhoillisen uskonnon haastavana syntinä. Se, onko homoseksuaalisuus sairaus, on tavallaan vaikea määritellä, sillä kyllähän valtaosa ihmisistä kaiketi heteroita on. Toisaalta onhan osa meistä miehiä ja osa naisiakin. Ongelmaksi vanhoillisuskovaisille nousee kaiketi vastakkainasettelu miehen ja naisen välillä – halutaan ajatella, että ihmisiä on vain kahdenlaisia, miehiä ja naisia. Miesten ja naisten jakaminen vielä useampaan osaan vaatii lisää genrejä ja lisää harmaan sävyjä. Kuten Billy Joel nerokkaasti laulaa, ennen oli helpompaa, kun maailma oli mustavalkoinen – nyt joka puolella on niin pirusti harmaata.

Eläinten oikeudet – onko niillä väliä, kun kuolevat kumminkin?

Eläinten oikeudet kuuluvat tavallaan samaan syssyyn suvaitsevaisuuden kanssa – ei niitä ennen ollut olemassakaan. Isänikin hyvin sanoo esimerkiksi syövästä, että ennen oli helpompi ja kivempi polttaa tupakkaa, kun syöpää ei ollut vielä keksitty. Samaa ukko on sanonut myös mielenterveyshäiriöistä. Hemmetti, sama pätee voihin, sokeriin, kofeiiniin, aspartaamiin ja kaikkeen muuhunkin moskaan! Ennen sai mässätä minkä kerkesi, kun ei ollut vielä olemassa mitään terveyshömpötyksiä. Perkele.

Hypätäänpäs taas niihin eläinoikeuksiin. Tekstin punainen lanka pakenee kuin silmäpuolen mummelin neulasta!

Kun kiistellään eläinoikeuksista, kiistellään siitä, miten niin sanottuja alempia elämänmuotoja saa kohdella. Itse olen lukenut sen verran paljon meditaatiojuttuja, että olen monessa mielessä kateellinen elukoita kohtaan. Siinä missä me ihmiset voimme pyöritellä päässämme milloin mitäkin masentavaa, eläimet vain ovat ja elävät. Kun hevonen syö heinää ja jolkottelee laitumella ilman huolen häivää, istun minäpoika pimennetyn huoneen lattialla yrittäen irtautua mieleni koukeroista edes hetkeksi. Ihminen – tuo luomakunnan kruunu on kehittänyt aikojen saatossa itselleen egon ja ajattelevan mielen, josta on yhtä paljon hyötyä kuin harmiakin. Vai oletko joskus tavannut ilkeän kissan tai kieroilevan koiran? Jos vastasit tähän kyllä, niin mielesi on taas tehnyt tenän – eivät alemmat elämänmuodot ole tarpeeksi viisaita ollakseen pahoja. Kunnia kuuluu homo sapiensille!

Tekstin pointti

Nyt kun olemme eksyneet asiasta sivupoluille kuin silmäpuoli mummeli mustikassa, voimme siirtyä kaiken kiteyttävään pointtiin ja siihen, miksi ylipäätään vaivauduin kirjoittamaan tällaista tuubaa internetin aalloille.

Selailin tänään Facebookissa erästä eläinoikeusryhmää, johon liityin ihan vastikään. Kyseinen ryhmä oli juuri julkistanut tietoja ja kuvia joistain suomalaisista navetoista, joissa sikoja kohdeltiin aivan luokattomasti. Parat kasvoivat ahtaissa, likaisissa ja ruosteisissa kopeissa vailla liikkumavaraa. Niitä kohdeltiin vain ja ainoastaan tuotteina, joilla ei ole mitään arvoa ja jotka päätyvät teuraalle joka tapauksessa. Järkyttävän kirjoituksen jälkeen siirsin mielenkiintoni alapuolella oleviin kommentteihin.

Pöyristyin, kun näin muutaman vegaanin kirjoituksia. Niin juuri – vegaanien kommentit pöyristyttivät minua! Aivan aluksi luin mielipiteen joltain ihmisraasulta, joka kertoi eläneensä luomutilalla lapsuutensa. Lihansyöjäksi tunnustautuva tyttö kertoi rakastavansa eläimiä ja kauhistelevansa tekstissä esiteltyjä hirmuoloja. Eiköhän tähän joku vegaani keksinyt sanoa, että on kieroutunutta sanoa rakastavansa eläimiä, jos kuitenkin syö niitä!

...Siis wait just a minute nyt! Ymmärrän kyllä, mitä veganismi ja vegetarismi ovat ja ajavat, mutta jokin roti tähän täytyisi saada!

Tollefaanin totuudet

Tarjoanpa tähän nyt teille jokusen totuuden. Mielestäni sekä suvaitsevaisuus että eläinten oikeudet ovat tärkeitä asioita, joista on hyvä pitää meteliä. MUTTA. Omien aatteidensa puolustajien tulisi aina pitää kirkkaana mielessä, mikä heidän avautumistensa pointti on. On kyseessä sitten homojen etuja ajava henkilö tai luontoaktivisti, on tärkeää pysähtyä miettimään, millaisella käytöksellä saavutetaan parhaat tulokset ja mikä ylipäätään on realistista.


Jos eläinaktivistin pohjimmaisena pointtina on auttaa eläinten oloja, niin lihansyöjien syyllistäminen ja kriminalisointi on aika huono idea. Siinähän vain muutetaan kaunis aate ja ajatus väkivallaksi. Tietyssä määrin tämän käyttäytymisen ymmärtäisi, jos asiat olisivat eläinmaailmassa paremmin, mutta kun eivät ne ole, kuten mainitsemani sika-artikkelikin kertoo. Niin kauan kun asiat ovat huonosti, ei huolestuneiden kannata haukata liian suurta palaa. Maailmanlaajuinen kasvissyönti on utopia, kun taas eläinten parempi kohtelu on lähempänä mahdollisuuksien reaaliverkostoa. Eläinaktivistien ei tässä tilanteessa ole järkevää käydä sisällissotaa suht samanmielisten kanssa, sillä on olemassa myös paljon suurempia tuulimyllyjä kaadettavaksi. On paljon rakentavampaa ottaa tarjottu apu vastaan kuin vaatia saman tien kuuta taivaalta.

Samoin kuin eläinaktivistipiireissä, myös suvaitsevaisuuspiireissä on mukana paljon porukkaa, jotka loppujen lopuksi tekevät vain hallaa omalle aatteelleen. Samaa voi sanoa niin homoseksuaali- kuin feministikeskusteluidenkin kävijöistä. Varsin usein vähemmistöjen käyttämät metodit ja esimerkiksi liian aggressiivinen saarnaaminen lähinnä vieraannuttavat muita ihmisiä sinänsä tärkeistä asioista. Toinen juttu tietenkin on, jos tarkoitus on alun perinkin vaikuttaa ainoastaan valmiiksi samanmieliseen porukkaan. Tällöin hyöty tosin on plusmiinusnolla, ellei mahdollisia egoistisia pyrkimyksiä oteta huomioon. Loppujen lopuksihan vähemmistöön kuuluminen on aika kivaa ja tarjoaa eräänlaista salaista tyydytystäkin, eikö totta?

Lopuksi 

Mieti aina mitä teet ja onko siitä enemmän hyötyä vai haittaa. Haluatko olla sellainen henkilö, joka huutaa toiselle pää punaisena "vittu sä oot ärsyttävä" vai henkilö, joka sanoo "loukkaannuin tuosta, mitä teit... emmekö voisi olla sovussa?" Sama vastakkainasettelu pätee niin ihmissuhteissa kuin vähemmistöjen asioita ajaessakin.

Euroviisu-arviot! (1. semifinaali)

Hellurei! (Jälleen todella järkevä tapa aloittaa blogi.)

Olen ollut vuosikausia valtava Euroviisu-fani! Tai no valtava ja valtava, lähinnä olen viimeisen kahden vuoden aikana lihonnut näihin mittoihin... Eniveis, minulla on jo kauan ollut tapana blogata mietteitäni ja arvosteluitani Euroviisujen biiseistä milloin mihinkin. Usein olen räiskinyt näitä arvioita Facebookiinkin, mutta sinne ei ole ollut mahdollista embedata videoita, mikä on aina harmittanut suuresti. Nyt siis päätin käyttää tätä tuoretta Blogger-tunnustani tähän blogaamiseen.

Arvosanat annan asteikolla *–*****. Plussat, miinukset ja puolikkaat ovat mukana. Oman sanallisen arvioni ja arvosanani lisäksi laitan mukaan avovaimoni antaman arvosanan... Vaikka videot nyt ovat mukana, niin ei kannata antaa niiden hämätä: itse olen nyt ruotinut laatua Spotifyn kautta. Ja nyt, nauttikaa!

1. Armenia – Aram MP3 – You're Not Alone

Kas tässä! Tämän vuoden ehdoton voittajasuosikki avaa Euroviisu-kisan! Siis ei minun voittajasuosikkini, vaan vedonlyöntitoimistojen voittajasuosikki. Pienimuotoisesta vedonlyönnissä kiinnostuneena tiedän, että ennakkosuosikki voittaa nämä skabat suunnilleen viisi kertaa kuudesta. Tänä vuonna en kuitenkaan usko [koputtaa puuta], että näin käy, sillä itse en näe Armenian kappaleessa mitään niin ihmeellistä. Toki, on You're Not Alonessa ihan hienoa eteeristä ja yöllistä tunnelmaa ja mehevä soitto, mutta Euroviisu-lavalla musiikki tulee nauhalta. Itseään toistavat sanat ovat kuitenkin tylsät ja soivat samanlaisina melkein koko viisun ajan. Dubsteb ja ärhäkämpi loppulaulu tuovat vähän eloa, mutta ei tämän soisi silti korkealle sijoittuvan. Ihan ok, mutta ei voittajamateriaalia.

Arvosana: ***½

Avovaimon arvosana: ****+

2. Latvia – Aarzemnieki – Cake to Bake

Euroviisut ei ole ainoastaan hyvän musiikin kuuntelutuokio (monen mielestä siellä ei edes ole hyvää musiikkia), vaan se on myös kilpailu. Kun kisaillaan 100 miljoonan ihmisen edessä, ei riitä, että kappale on ihan kivaa kuunneltavaa aamulla arkitoimia tehdessä. Latvia yrittää valloittaa ihmiset yhdentekevälle, hieman kantrivivahteisella kappaleella, jossa suurin ongelma on lyriikoiden lapsellisuus. Cake to Bakesta välittyy hippimäinen nuotiotunnelma, mutta muuten kyseessä on aika ankeaa jollotusta.

Arvosana: **-

Avovaimon arvosana: **-

3. Viro – Tanja – Amazing

Virolla on vuodesta toiseen vähintään hyviä kappaleita, mutta tämän vuoden viisu on nimensä mukaisesti Amazing, upea! Viron Tanja on vahvaääninen naislaulaja, joka seilaa matalalta korkealle pitkin biisiä. Sanat ovat kauniit ja väkevät samoin kuin tulkintakin. Voisihan tämän kuvitella vaikka diskoonkin soimaan. Uskottavan nykyaikaista ja taidokasta musiikkia. Hyvä, Tanja; hyvä, Viro!

Arvosana: *****-

Avovaimon arvosana: ****+

4. Ruotsi – Sanna Nielsen – Undo

Ruotsalaiset tekivät sen taas! Sanna Nielsenin Undo on Armenian viisun jälkeen toisena vedonlyöjien listoilla, ja eipä tuota syytä ole vaikea ymmärtää. Mielleyhtymiin kuuluu päässäni muun muassa viime vuoden Norjan yrittäjä sekä muutaman vuoden takainen ruotsalainen pop-oopperaviisu nimeltä La Voix. Nielsen leikittelee äänellään mestarillisin elkein ja aiheutti sekä minussa että kaverissani esikatseluiden aikana jatkuvia kylmiä väreitä. Jotain maagista tuossa sävelkulussa täytyy olla, sillä myös seuraavilla kerroilla ovat kylmät väreet hiipineet selkäpiitä. Harva lääke kuitenkaan tehoaa ikuisesti, ja tuntuukin siltä, että nyt tuo elementti on vähitellen poistumassa. Mikäli Ruotsi saa Kööpenhaminan lavalla luotua tv-katsojille samanlaisia värähdyksiä, saatetaan viisut nyt vain yhden vuoden tauon jälkeen järjestää taas kerran Tukholmassa. Kerrassaan korvia hivelevää meininkiä!

Arvosana: *****

Avovaimon arvosana: ****+

5. Islanti – Pollapönk – No Prejudice

Pollapönk! Niin pöhkö nimi, että nostaa itsessään arvosanaa... no ei vaineskaan. Esikatselumaratonin aikana ei napannut sitten millään, mutta ilman typerää videota tämä kyllä lähti liikkeelle. Turvallisesti vähän alle keskikastin, mutta kuitenkin ihan kuunneltava. Kipaleessa lauletaan ennakkoluuloisuutta vastaan, mikä on ihan ok sanoma tälle pikkunätille kesäiselle ilottelulle. Eipä tällaisia kepeitä kappaleita turhan paljon tänä vuonna ole.

Arvosana: **½

Avovaimon arvosana: **-

6. Albania – Hersi – One Night's Anger

Albania on tänä vuonna jollain ilveellä saanut edustajakseen Kolumbiasta kotoisin olevan Shakiran. Mahdollisuuksia kansainväliseen menestykseen siis olisi ollut, mutta jonkun olisi pitänyt opettaa Albanialle, että joskus vähemmän on enemmän. Tällaisenaan biisissä on hädin tuskin suvantokohtia, ja paperilla hieno ääni kuulostaa kuuntelijan korvaan lähinnä ulinalta ja ujellukselta. Albanian viisu on täten kasa hukattua potentiaalia ja yksi tämän vuoden tuskallisimpia sävellyksiä. Kryptisesti nimetty One Night's Anger olisi muutenkin voinut yhtä hyvin – tai paremminkin – olla nimeltään vaikkapa Free Your Mind tai Shakira's Downfall. Tällaisenaan nimi ei kerro mitään.

Arvosana: *+

Avovaimon arvosana: *

7. Venäjä – Tolmachevy Sisters – Shine

Kaikkien rakastaman Venäjän tyttöset pyytävät maailmaa näyttämään rakkautta. <3 Euroviisu-historian neljäs Shine (eikös se näin mennyt...) on kyllä huomattavasti heikompi kuin parin vuoden takainen Georgian vastaava. Venäjän lähes ainoa toivo on, että jotkut äänestäjät saattavat epähuomiossa muistaa, että kyseessä onkin joku edellisten vuosien samannimisistä viisuista. Kaksoskimulien laulu kuulostaa laiskalta, ja koko kappale on jotenkin mössöisen ja purkkimaisen kuuloinen. Avovaimo hyvin kuvaili, että tämä on sitä, kun venäläiset yrittävät esittää länsimaalaista ja olla siten trendikkäitä. Ei vain toimi. Täysi turhake, sori vaan.

Arvosana: *

Avovaimon arvosana: *½

8. Azerbaijan – Dilana Kazimova – Start a Fire

Shakiran lisäksi myös Adele on Euroviisuissa mukana ja tietysti taas laulamassa tulesta, joka on Azerien symboli. Siitäs saatte, Britit, taisi Adele alun perinkin viitata “there's a FIRE burning in my heart” -lyriikallaan tähän tulen maahan! Vaan tällä kertaa Adele on päättänyt kikkailla muuttamalla äänenkorkeutta tavujen välissä, mikä 1) tekee sanojen ymmärtämisen todella vaikeaksi ja 2) on siksi hipsterillä tavalla olevinaan hemmetin coolia. Vaikka Start a Fire kuulostaakin uskottavalta ja kansainväliseltä, ei se silti oikein onnistu ilahduttamaan. Jälleen kerran: paperilla toimii, mutta jotenkin ei vain lähde lentoon.

Arvosana: **+

Avovaimon arvosana: **½

9. Ukraina – Mariya Yaremchuk – Tick-Tock

Tik-tak, pum-pum, läpä-läpä... mitä näitä nyt on. En yleisesti ottaen pidä kappaleista, joissa idea rakennetaan jonkin lapsellisen yksinkertaisen vertauskuvan ympärille. Ukrainan viisussahan siis kysellään, että “kuuletko kun menen ihan tik-tok niin kuin kello”. Englannin kielellä tämä ehkä kuulostaa jollain tasolla olevinaan vakuuttavammalta, mutta on se silti aika ontuva vertauskuva, kun rakkautta tavataan verrata valtamerenkin kaltaisiin asioihin. Asiasta arvioon: ihan perus purkkapoppia hyvässä ja pahassa. Lisäarvoa tuo melodiallisesti hieno kohta kertsin “steady like a rock” -kohdassa.

Arvosana: **½

Avovaimon arvosana: **-

10. Belgia – Axel Hirsoux – Mother

Esikatselumaratonin jäsenet hyvin pureutuivatkin Belgian viisuun jo. Onhan se vähän friikahtavaa, että päälle kolmekymppinen (itse asiassa syntynyt näemmä 1982) mies laulaa moista powerballadia äidilleen. Olisi nyt edes Mother Russia kyseessä. Axelin oopperamainen oodi äidille on liian omituista kiekumista, eikä edes teennäinen satellite-sanan ujuttaminen tee tätä sen sopivammaksi Euroviisu-lavalle. Korvatulpat lienevät kovassa huudossa (no pun intended) tämän kappaleen aikana.

Arvosana: *+

Avovaimon arvosana: **+

11. Moldova – Christina Scarlat – Wild Soul

Sarjassamme biisit, jotka kuulostavat toisella kerralla paljon paremmalta! Tai ehkäpä kyseessä on se, että Wild Souliin oli helpompi päästä sisälle ilman omituista japanilaishenkistä musiikkivideota. Säkeistöt ovat hieman himmailua, mutta kertsi lähtee kuin tykin suusta. Christinan laulaminen on parhaimmillaan voimakasta ja viiltävää kuin musavideon samuraimiekka konsanaan. Muutenkin Moldovan viisussa on tänä vuonna tietynlaista tinkimätöntä asennetta, jota ei ole väkisin survottu muottiin. Tykkään kovasti!

Arvosana: ****

Avovaimon arvosana: ***+

12. San Marino – Valentina Monetta – Maybe

Kolmatta kertaa peräkkäin San Marinoa edustaa Valentina Monetta -niminen naikkonen. Hmm, herää kysymys, kuinka monta muusikkoa moiseen valtioon ylipäätään mahtuu. Toisin kuin pari vuotta sitten, Monetta ei skabaa Facebook-aiheisella biisillä, vaan viime vuoden tapaan ihan uskottavalla yritelmällä. Olipas vähän typerä virke. Maybe on ihan kelpo tunnelmointia ja kappaleen nimen toistelu kuulostaa ihan hyvältä. San Marino syyllistyy kuitenkin varsin vakavaan syntiin: tämä kappale on tylsä!

Arvosana: **+

Avovaimon arvosana: **½

13. Portugali – Suzy – Quero Ser Tua

Portugalin viisusta tulee mieleen hieman Espanjan 2011-vuoden viisu, jota olin kaverin kanssa katsomassa paikan päällä Saksassa. Suurin ero näissä kappaleissa on kuitenkin laatu: Portugalin iloisen aurinkoinen meininki jää auttamatta espanjalaissiskon jalkoihin. Quero Ser Tua on todella tylsä ja, noh, ei väritön, mutta yksivärinen. Boo-ring~!

Arvosana: *+

Avovaimon arvosana: *½

14. Alankomaat – The Common Linnets – Calm After the Storm

Every mooooove you make... Ah, sori, päässä soi jokin ihan toinen biisi. Yksi vitsi tähän väliin: mitä tulee, kun kantribändi Antebellum törmää poliisiin? Tyyntä myrskyn jälkeen! Tajusitko? No, ei se mitään, ei se mikään erityisen hyvä juttu ollutkaan. Calm After the Storm tuo minulle siis mieleen lähinnä muut artistit. Lempeää ja rauhallista musaa, mutta jälleen kerran aika yksitoikkoista sellaista. The Policelta varastettu komppi on kyllä liiankin läpinäkyvä – siitä miinusta!

Arvosana: **½

Avovaimon arvosana: ***+

15. Montenegro – Sergej Cetkovic – Moj Svijet

Musta Monte päätti lähettää tänä vuonna varsin perinteistä Euroviisu-kamaa kisailemaan. Moj Svijetistä tulee mieleen Serbian monta biisiä, muun muassa... Hetkinen! Nopean googlailun jälkeen täytyy todeta, että vuonna 2004 Serbia ja Montenegro kuuluivat samaan alueeseen, ja silloin ne pärjäsivät loistavasti Lane Moje -viisulla, joka nytkin tuli mieleen. Lane Moje tuli toiseksi, ja Serbia voitti aikanaan Suomen Euroviisut Molitvalla. Huvittavaa tässä on se, että Serbia kisasi tuolloin kuulemma ensimmäistä kertaa ilman Montenegroa! Eli nyt Montenegro yrittää yksin kappaleella, josta tulee moni muu hyvä Serbian kappale mieleen. Moj Svijet ei kuitenkaan yllä mihinkään hienoihin sfääreihin, vaan kuulostaa vain kulahtaneelta. Esimerkiksi vuonna 2012 Serbia sijoittui toiseksi viisulla, joka oli tätä monta kertaa parempi. Onhan tässäkin tunnelmaa, mutta kun ei niin ei!

Arvosana: **-

Avovaimon arvosana: *+

16. Unkari – Sandras Kallay Saunders – Running

Toisen semifinaalin päättää Unkari ohjelmanumerolla Running! Kuten musiikkivideo varsin suoraan näyttää, biisi kertoo perheväkivallasta. Pikkutyttö juoksee ja juoksee, kun arki on niin vaikeaa. Sinänsä sääli, että näinkin hyvä kappale on tavallaan tuhlattu tällaiselle aiheelle. Tai siis tärkeä aihehan tämä on, mutta esityspaikka tuntuu vähän väärältä. Saman kertosäkeen ja melankolian olisi voinut antaa jollekin vähemmänkin shokeeravalle teemalle. Aiheen vuoksi on vähän vaikea kuvitella kukaan sanomaan, että Unkari kuuluu heidän suosikkeihinsa. Miten jamittaa tällaista kappaletta? Musiikillisesti tämä on kuitenkin kelpo tapa päättää toinen semi.

Arvosana: ****-

Avovaimon arvosana: ***

--

Tässä siis vielä lopulliset statistiikat ja jatkoonmenijät sekä putoajat:

Ruotsi: *****

Viro: *****- 
Moldova: **** 
Unkari: ****- 
Armenia: ***½ 
Alankomaat: **½ 
Islanti: **½ 
Ukraina: **½ 
Azerbaijan: **+ 
San Marino: **+
 
Latvia: **- 
Montenegro: **- 
Albania: *+ 
Belgia: *+ 
Portugali: *+ 
Venäjä: *

OCD-ahdistus – rikos vailla tekijää

Terve taas, arvon lukijat! Tällä kertaa tahdon kertoa teille minua jo vuosikausia vaivanneesta oireesta nimeltä OCD (Obsessive-Compulsive Disorder) eli pakko-oireinen häiriö. Kirjoitan tämän postauksen nyt OCD-kohderyhmälle, sillä koen, että olen oppinut eräänlaisen suhteellisen pettämättömän kaavan häiriön selättämiseen. Opin tämän keinon melko vastikään, mutta jo nyt koen sen antaneen minulle aivan uutta uskoa itseeni ja siihen, että tästä vitsauksesta voi kuin voikin päästä eroon. Uskon myös, että tämän tarinan jakamisella on aitoa potentiaalia auttaa meitä kaikkia.

(Kirjoitin tätä tekstiä lopulta aika tasan kolme tuntia vain 3,5 tunnin yö/aamu-unien jälkeen, joten antakaa armoa, jos teksti on välillä monimutkaista. Toisaalta voitte suhtautua tähän tekstiin myös haasteena, sillä mitä enemmän joudutte pureskelemaan ja miettimään asiaa itsekin, sitä enemmän tästä blogista on mahdollisesti apua teille!)


Listaan nyt ensin muutaman havaintoni OCD:stä, ajatuksista ja elämästä hieman ylipäätään.

1. OCD on ennen kaikkea ahdistushäiriö. Kaikki me ihmiset ajattelemme toisinaan kaikenlaista hullua. Siinä ei ole mitään omituista, eikä siitä tarvitse tai voi päästä eroon. Mietipä nyt vaikka hetki tätä kuvitteellista skenaariota: mitä jos polttaisit läheisen kirjastosi? Tuliko ajatuksen lukemisesta syyllinen ja ahdistava olo? Tuskin, ellei sinulla sitten ole nimenomaan väkivaltaisia tai tuhoisia pakkoajatuksia. Entä mites tämä skenaario: entä jos oletkin homoseksuaali? Ei, tämäkään ajatus ei ahdista sinua, ellei sinulla ole nimenomaan HOCD:tä eli kammoa omasta mahdollisesta homoseksuaalisuudestasi. Pyrin todistamaan tässä vain sen, että ongelma ei ole asioiden ajattelu, vaan taustalla mahdollisesti raivoava ahdistus. Tällä tasolla ilman OCD:täkin oleva ihminen siis operoi: suhtautumalla ajatuksiin ajatuksina. Se, millaisia ajatuksia sinulle tulee, on riippuvainen lähinnä elinympäristöstäsi ja siitä, millaisista asioista olet lukenut, millaisia kokenut tai mistä muuten vain olet tietoinen. Jos esimerkiksi olet katsonut paljon kauhuelokuva Hohtoa, niin ei ole ihmekään, jos suihkuverhon taakse verhoutuessa juolahtaa mieleen ajatus, että entä jos joku puukottaisi.

2. Ahdistus ei ole sama kuin omatunto. Niin, luepa tuo vielä uudestaan. Jos sinulla on OCD:ssä pelottavia pakkoajatuksia, niin todennäköisesti olet ajatellut, että ahdistuneisuutesi kertoo siitä, miten ajatustesi totuus sattuu, truth hurts. Mielestäsi se vatsanpohjassasi oleva kurja tunne on nimenomaan merkki siitä, että ajatuksesi ovat tosia – eiväthän järjettömät, höpsöt ajatukset nyt ihan vain itsessäänkään voisi aiheuttaa moista oloa! Sinun on vaikea uskoa, että ahdistus voisi olla väärässä, koska se on todennäköisesti aiemminkin ollut oikeassa elämässäsi. Tässä on kyse niin sanotusta ja paljon siteeratusta fight or flight -toiminnosta ihmisessä: kun koemme olevamme vaarassa, elimistömme valmistautuu taistelemaan tai pakenemaan. Tämän vuoksi meillä OCD-ihmisillä on niin kovia vaikeuksia uskoa, kun järkemme väittää ettei meillä sittenkään ole ongelmia. Ongelmahan meillä toki onkin, mutta se ei ole sananmukainen hulluutemme, vaan väärin ohjelmoitu mielemme, joka synnyttää ahdistusta, joka puolestaan aktivoi fight or flight -mekanismimme. Kiitti vaan.

Miksi se tuntuu niin aidolta?

Noilla kahdella, melko yksinkertaisella pointilla olen tuonut valoa muutamiin OCD-ihmisille tyypillisiin väärinajatteluihin: ajattelu ei siis tosiaan teekään meistä hulluja eikä ahdistus ole merkki siitä, että ajatuksemme olisivat oikeassa. Seuraavaksi on aika mennä syvemmälle siihen, miksi meistä sitten paikoitellen tuntuu siltä kuin tuntuu. Käytän taas hatusta heitettyjä ranskalaisviivamaisia numerointeja, jotta osaatte hakea aseita ongelmaanne jokaisesta eri kohdasta erikseen. Osa näistä jutuista tulee liittymään vahvasti toisiinsa, mutta suosittelen pysähtymään jokaisen kohdan jälkeen hetkeksi miettimään asioita.

1. Olotilamme synnyttää ajatuksia. Oletteko koskaan huomanneet, kuinka niin sanottuina huonoina päivinänne teillä on ongelmia vähän joka osa-alueella elämässänne? Jos teillä on töissä kurjaa tai opiskelu tuottaa stressiä, saattaa se vaikuttaa myös läheisiin ihmissuhteisiinne. Joku teistä saattaa joskus sanoa tai ajatella, että nyt vituttaa. Tämä on itsessään jo terävää oman olotilan havainnoimista, mutta usein sen sanominen ääneen aiheuttaa lähinnä kielteisiä vaikutuksia. Olemmekin kaikki varmasti yhtä mieltä siitä, että ei ole lähtökohtaisesti kiva olla sellaisen ihmisen lähellä, jota vituttaa ankarasti. Tämä johtuu siitä, että niin sanottu vittuuntunut ihminen on ärtyneessä tilassa ja vaikka juuri me emme olisikaan hänen tunnetilansa aiheuttajia, pitää meidän nyt entistä enemmän tarkkailla äänensävyämme ja sitä, miten häntä kohtelemme.

2. Ahdistus on varsin samanlainen olotila kuin vitutus, paitsi että se purkautuu usein vähän eri tavalla. Molemmat olotilat kuitenkin sumentavat järkevän ajattelumme ja muodostavat meissä olotilaamme vastaavia ajatuksia. Vai kuinka usein olet kuullut vakavasti ahdistuneen ihmisen suusta, että "onpas ihana sää tänään" tai vittuuntuneen ihmisen suusta, että "oi kato miten nättejä kukkia tuolla kedolla"? Ahdistuneiden ja masentuneiden ihmisten kanssa keskustellessa puhutaan enemmän negatiivisista uutisista ja ihmisten huonoista puolista kuin siitä, miten kivaa mahdollisesti oli viettää toissaviikolla iltaa Maisan ja Pekan kanssa.

3. OCD on noidankehä, joka pyörii ahdistuksen ja ahdistavien ajatusten ympärillä. OCD-henkilöt kokevat usein ajattelevansa liikaa ja muita syvällisemmin, koska niin he tekevätkin. Kun ahdistus pärähtää häiriön mukaisesti taas tyhjästä päälle, alamme saman tien kehittämään päässämme ongelmia, joita syyttää olostamme. Mitä muka kävisi, jos emme syyttäisi jotakin olostamme? Hullujahan me kokisimme olevamme, jos vain ahdistuisimme keskellä kirkasta päivää turhasta! OCD-ahdistuksen kasvu tuntuu siltä kuin sisällämme tapahtuisi jotakin rikollista, joten meidän on aina pakko lavastaa joku tai jokin syylliseksi. Seuraavassa ote rikostutkintamme pöytäkirjasta:

Rikos: Ahdistus
Tapahtumapaikka: OCD-mielemme

Rikospaikan lähistöllä nähty rikoksen aikoihin 3 ajatusta:

Ajatus #1: Onpa hyvää kaurapuuroa
Ajatus #2: Mitenköhän Suomi pärjää Euroviisuissa tänä vuonna
Ajatus #3: Kauheeta, että joku voisi oikeasti tappaa ihmisen tämmösellä veitsellä

4. Kenet sitten lavastamme syylliseksi ahdistukseemme, kun joku on keksittävä? Todennäköisintä on, että näistä aivan luonnollisista ja jokaiselle ihmiselle mieleen tulevista ajatuksista #3 on se, joka profiloituu meistä parhaiten rikolliseksi. Ja nyt kun ensimmäinen hiillostettava on meillä valmiina, ei kestä kauaakaan, kun jo tenttaamme kyseistä ajatusta kirkkaan lampun alla mitä älyttömimmillä kuulustelukysymyksillä. Automaattisesti ja tiedostamatta hyppäämme saman tien syytökseen, että tämän ajatuksen selkeä rikoskumppani on tietenkin minä itse. Ennen kuin arvaammekaan, olemme ruvenneet pitämään itseämme henkilönä, joka voisi oikeasti tappaa veitsellä! Ahdistus on edelleen kova, ja nyt on varsin uskottava rikollinenkin jo löydetty. Onhan se loogistakin: jonkun on pakko olla syypää, sillä eihän rikosta muuten voi tapahtua? (Spoileri: OCD-mielessä ahdistus-niminen rikos ei tarvitse tekijää, vaan se kuuluu sisäänrakennettuihin ominaisuuksiin!)

5. Mitä seuraa, kun oletettu rikollinen on meillä nalkissa, mutta mokoma ei suostu tunnustamaan tekojaan? Me kuulustelemme piru parkaa uudestaan ja uudestaan. Välillä hänen syyttömyytensä vaikuttaa jopa uskottavalta – jolloin olemme melkein valmiita päästämään hänet pälkähästä –, mutta toisaalta meiltä puuttuisi silloin taas oikea rikollinen. Pidämme tätä ajatusta erityistarkkailussa ja aina kun näemme sen, kuulustelemme hieman lisää. Ongelmaksi muodostuu, että koska olemme niin pitkään tottuneet syyttämään ajatusta rikoksesta, tuo se rikoksen eli ahdistuksen aina uudestaan ja uudestaan mieleen.

Räpiköintiä vaiko oikeaa parantumista – erot ja yhtäläisyydet

Jokainen OCD:tä poteva henkilö tietää, että kuten rikostutkintakin, pakko-oireinen häiriö harvemmin pysyy täysin samantasoisena vuosikausia. Tulee hetkiä, jolloin olemme lähestulkoon varmoja, että meillä ei olekaan oikea ajatusrikollinen nalkissa, vaan olemme pitkän aikaa pitäneet seurannassa väärää ajatusta. Tässä vaiheessa saatamme keksiä ahdistuksellemme uusia syyllisiä, joita jälleen syytämme samasta ahdistusrikoksesta, joka toistuukin itse asiassa päässämme jatkuvasti uudestaan. Pitkän aikaa olemme ehkä epäilleet, että se oli aina se sama ajatus, joka uudestaan toi mukanaan ahdistuksen. Nyt kuitenkin päätämme vedenpitävän todistusaineiston olemattomuuden vuoksi hieman laajentaa tutkintaamme ja etsiä lisää mahdollisia syyllisiä. Jälleen löydämme jonkun ajatuksen, jolla vaikuttaisi olevan meihin vastaavanlainen vaikutus. Ja jälleen huomaamme, että aina kun kyseinen epäilty on mielessämme, ahdistus-niminen rikos uusiutuu. Tämä johtuu kuitenkin oikeasti siitä, että olemme jo leimanneet sen syylliseksi.

Oikeaa parantumista ei ole sellainen, että pyrimme pakonomaisesti etsimään uusia ja uusia syyllisiä tai pitämään itseämme kiireisinä unohtaaksemme päässämme tapahtuneen rikoksen. Parantumista ei myöskään ole jatkuva ajatuksen kuulustelu, sillä emme kuitenkaan missään vaiheessa osaa antaa sille mahdollisuuksia todistaa syyttömyyttään. Hetkellisesti saatamme lopettaa kuulustelun (tai esimerkiksi käsienpesun: sama vertauskuvallisuus toimii, oli pakkotoiminto mikä tahansa), mutta tavallisesti palaamme siihen ennemmin tai myöhemmin, koska meidän on pakko tietää syyllinen. Välillä tapahtuvasta kuulustelusta tulee tällöin pakkotoiminto, jota jatkamme päästäksemme lähemmäs kuviteltua mielenrauhaa ja totuutta. Eihän rikollista nyt voi jättää huomiottakaan, vaan sellainen on parempi pitää ruodussa ja nuhteessa! Vähän niin kuin Michael Monroen Modern Day Miraclessa lauletaan: "You think you're TCB, but it's only OCD" eli "luulet tekeväsi tärkeää duunia (taking care of business), mutta kyseessä onkin vain pakko-oireinen häiriö (OCD)".

Oikeaa parantumista on hyväksyä se, että ahdistus on rikos, joka ei kerta kaikkiaan OCD-ihmisellä vaadi syyllistä. Pakonomainen syyllisen etsiminen on kuin kyvyttömyyttä ymmärtää, että henkilö voi pudota kalliolta ilmankin, että hänet työnnetään sieltä alas. Jos sinulla on pakko-oireinen häiriö, on mielesi tavallisen ihmisen tasaisen nurmikentän sijasta kuin kallio, jolta on oikeasti mahdollisuus pudota alas surmaansa. Älä siis etsi näihin jatkuviin onnettomuuksiin syyllistä, vaan hyväksy, että näin mielesi vain toimii. Älä tuo mieleesi epäiltyjä kuulusteltavaksi, sillä se ei tee valmiiksi haurasta mielesi kalliota yhtään sen turvallisemmaksi. Hyväksy mielesi hankala ominaisuus.

Kun mielessäsi tapahtuu jälleen ahdistus-niminen rikos, hyväksy se. Totea, että taas sieltä kalliolta putosi joku ja korkeintaan harmittele sitä, että näin tapahtui. Kun osaat etsiä ongelmaa mielesi kalliosta, alkaa mielesi vähitellen korjautua. Enää et tuo kalliolle lisää ja lisää ihmisiä kuulusteltavaksi ja kuolemaan. Enää et etsi syyllisiä omaan pahaan oloosi ulkopuolelta. Viimein hyväksyt sen, että ongelma on OCD: ei yksittäinen ajatus, et sinä. Alat vihdoin huomata, kuinka ajatukset tulevat ja menevät ilman, että sinun tarvitsee syyttää niitä tai pysäyttää niitä koko ajan kuulustellaksesi. Ajatukset alkavat hiljalleen menettää merkitystään, ja mielesi kalliolla on viimein aikaa kasvaa pehmeää, turvallista sammalta, jonka päällä vierailijoiden on aina vain parempi astella.

Kevyt teoriapohja ja viittauksia hoitomenetelmiin

Ihan loppuun haluan vielä huomauttaa, että ajatukset, joita tässä esitin, pohjautuvat paljolti ajatuksiin, joista olen muiltakin ihmisiltä lukenut. Vertauskuvat olivat omiani, mutta monesti ihmiset ovat ehdottaneet OCD:n peittoamiseksi ajatusten luokittelua nimenomaan OCD:ksi. Mielestäni nämä vertaukseni kuitenkin helpottavat tämän luokittelun tietoista tekemistä sekä selventävät, mihin parantava vaikutus tällöin perustuu. Olen itse lukenut myös aimo annoksen OCD-kirjallisuutta englanniksi ja suomeksikin, ja mieli totisesti on koulutettavissa suhtautumaan ärsykkeisiin uudella tavalla. Käytännössä aivot siis vähitellen oppivat olemaan leimaamatta ajatuksia ja ahdistusta pelkästään pahoiksi, mikä vähitellen auttaa itse ajatusten vähenemisessä.

Blogini alussa esittelin muutaman ajatuksen, jotka kaikki voivat todeta ikäviksi, mutta jotka eivät kuitenkaan ehkä vaikuta juuri meihin merkityksellisellä tavalla. Nämä ovat "ahdistavia ajatuksia", jotka eivät ahdista. Tällainen muodonmuutos on kuin onkin siis mahdollinen myös niille asioille, joita tällä hetkellä osa meistä kauhistelee aivan päivittäin. Kyse on vain omasta sekä aivojemme tottumisesta ja totuttamisesta.

Mielialalääkkeiden sanotaan helpottavan oireita ja vähentävän pakkoajatuksia, mutta niiden ei yleisesti koeta toimivan yksinään OCD:n hoitamiseen. Tämä johtuu siitä, että lääkkeet parhaimmillaan poistavat ahdistuksen eli rikoksen, jolloin uhri ei joudu etsimään päästään syyllisiä. Jos OCD:tä ei lääkkeiden lopettamiseen mennessä ole revitty juurineen pois, palaa potilas usein taas rikospaikalle nuuskimaan.

Nykyään puhutaan OCD:n yhteydessä paljon behavioristisesta käyttymisterapiasta, johon kuuluu mielen tietoinen ja hallittu altistaminen ärsykkeille. Voisin väittää, että blogini on synkassa myös tämän psykologisen hoitomenetelmän kanssa, sillä tässä periaatteessa nähdään jokainen tuskallinen ahdistustilanne mahdollisena altistusharjoituksena. Nopeampia tuloksia saa mahdollisesti terapiasta, mutta mikäli siihen ei ole halukkuutta, uskallusta tai varaa, voi OCD:stä kyllä päästä eroon itsekin. Kuten sanotaan, tärkeää on eräänlainen pimeyttä kohti lentäminen eli pitää tehdä asioita, jotka eivät aluksi tunnu oikeilta. Jos OCD olisi täysin looginen vitsaus, niin emmekö vain olisikin kaikki selviytyneet siitä jo ajat sitten?

Suhtautukaamme jatkossa ahdistuksen esiintuloon mahdollisuutena edistää toipumistamme. Kun teemme näistä kaikkein kauheimmista hetkistämme ystävän, voimme selviytyä mistä vain. Hengitysharjoituksetkaan eivät ole haitaksi, kunhan niihin liittää ajatuksen "minun ei tarvitse etsiä rikollista", eikä ajatusta "minä en koskaan tekisi näin". Jälkimmäinen ajatus on syyttömän kuulustelua, ensimmäinen on vapauttavaa toipumista.

(Voitte seurata blogiani, kommentoida tai laittaa minulle emailia osoitteessa jouni_man@hotmail.com, jos tuli mieleen jotakin sanottavaa tai muuten vain haluatte apua OCD:nne kanssa.)

Matkalla isyyteen

Moi vaan kaikille! Tällä kertaa jaan kanssanne Facebookiin kirjoittamani päivityksen isyydestä. Päivityksestä voi hieman saada osviittaa elämästäni ja esimerkiksi sukupuolestani. Heh!

Kolmisen kuukautta isäksi tulemiseen. Tavallaan pelottavaa ja jännittävää, mutta ei tähän toisaalta oikein vielä osaa suhtautua. Sanotaan elämän isoimmaksi asiaksi, mutta monilla isillä kaiketi iskee vasta sitten, kun mukula itkee käsivarsilla ensimmäistä kertaa. Mielenkiintoista nähdä, miten muhun henkilökohtaisesti vaikuttaa. Kaikkihan kuitenkin tietävät esimerkiksi kovis Eminemin ja ehkä Lil Waynenkin: siinä kaksi pintapuoleisen rajua räppäriä, jotka ylistävät isyyttä ja pikku silmäteriään aina kun mahdollista...

Itse ajattelin joskus aiemmin elämässä, että en edes pidä lapsista. Tämä muuttui, kun olin lähes puoli vuotta töissä ala-asteella kouluavustajana. Hemmetti, niistä lapsistahan tuli mun kavereita, vaikka välillä homma muistuttikin molemminpuolista viha-rakkaussuhdetta. Pidin kuitenkin niiden lasten rehellisyydestä ja siitä, kun välillä huomasi oikeasti tulevansa juttuun ja löytävänsä niiden kanssa yhteisiä säveliä. Kutsuin tuota aikaa silloin elämäni parhaaksi.

Isyydessä ehkä eniten itse odotan sitä, kun pääsee olemaan esimerkki ja äidin kanssa maailman tärkein ihminen maailmassa. Noh, nyt kirvahti heti kyyneleet silmiin. Ehkä jätän jatkotarinani myöhempään kertaan. Vielä musta isä leivotaan! Ties vaikka sortuisin... *gasp*... vauvakuvaspämmiinkin vielä! :D

Ensi kerralla sitten taas jotain ihan muuta!

Tollefaanin kootut alkaa!

Välkommen! Welcome! Bienvenue! Bienvenido! Crescendo! Willkommen! Tervetuloa!

Noin, nyt sinut on toivotettu tervetulleeksi tähän blogiin ja vieläpä kuudella eri kielellä! Crescendo oli hämäystä, sillä se on oikeasti musiikkitermi, joka näemmä tarkoittaa voimistuen. Ranskan, espanjan ja saksan kielen tervehdykset jouduin myös etsimään Googlella. Englannin, suomen ja ruotsin osasin omasta päästäni, vaikka viimeistä puhunkin kohtalaisen kehnosti. Enkku ja suomi puolestaan taipuvat niin puheessa kuin kirjoituksessakin ja ovat molemmat aina olleet leipälajejani. Tämän nyt alkavan blogini lisäksi minulla onkin myös englanninkielinen blogi internetin aalloilla.

Tämä blogi on jotain sellaista, mistä olen jo vuosikausia haaveillut. Kirjoittaminen on intohimoni, ja kaikkea pöhköä sanottavaa löytyy mielin määrin. Olen elämäni aikana rustaillut kaikenlaista peli- ja leffa-arvosteluista aina mielipidekirjoituksiin, novelleihin ja runoihin saakka. Tekstejäni on julkaistu vähän siellä täällä, ja olenpahan vain työkseni kirjoittanut noin vuoden ajan tarinaa erääseen runsasdialogiseen mobiiliroolipeliinkin. Haavenani olisi jonain päivänä kirjoittaa kirja tai parikin (aiheita ja tyylilajeja on parikin plakkarissa) ja mahdollisesti ansaita kirjoittamalla leipäni tai edes vähän voita sen leivän päälle. Tavoitteeni ovat siis varsin kunnianhimoisia, mutta keinot niiden saavuttamiseen tuntuisivat olevan kiven alla. Toivoisinkin, että tämä blogi ja tämän aktiivinen ylläpito voisivat jollain tavalla auttaa minua matkalla päämäärääni.

Lässynläät sikseen. Seuraavaksi voisin listata hieman aiheita, joista todennäköisesti tulen teille turisemaan:

• Minä itse (sukupuoleni, ikäni, pituuteni, painoni, taustani ja sosiaaliturvatunnukseni kerron teille jossain vaiheessa)
• Pakko-oireinen häiriö eli OCD (yllätys yllätys, sairastan tätä kyseisestä vaivaa)
• Yhteiskunta (mitä mieltä olen maailman asioista ja elämästä ylipäätään... ei kuitenkaan mitään poliittista ja vaikeaselkoista sepustusta)
• Arvostelut (tykkään arvostella vähän kaikenlaista yhdestä viiteen -asteikolla)
• Novellit ja runot (kaikenlaisia pieniä tarinoita ja muita olisi kiva tänne keksiä)
• Ihan mitä mieleen tulee (mielelläni pidän lukijani jännityksessä!)

Noh, siinä nyt mahdollisimman geneerinen ja epäkattava lista. En tiedä, herättikö tuon näkeminen mitään intohimoja, mutta jotain tuollaista on luvassa.

---

Siinäpäs siis olikin ensimmäinen blogini! Ei mitenkään erityisen kummoinen aloitus, sanoisin. Ehkä 2+/5. En oikein päässyt tämän aikana vielä näyttämään omaa tyyliäni, koska yritin pitää homman asiallisena. Normaalistihan en siis ole asiallinen, vaan kaikkea muuta! Hahahahahaa!

(Luitko tuon äskeisen naurua kuvastan ha-sarjan ääneen? Minun on aina pakko lukea tuollaiset ääneen, jotta kuulen, millä tavalla ne on tarkoitettu lausuttavaksi.)

Toiseen kertaan, rakkaahkot (ei nyt kuitenkaan liioitella vielä) lukijat! Lisää on tulossa aiemmin kuin arvaattekaan! (Tosin eihän mulla ole vielä yhtäkään seuraajaa. Lol... Niin, ja 2,5/5. Tämä loppu paransi hieman.)